Kalevala kirja netissä

Jakso 25 - Lemminkäinen saa viestin uneensa

Tapion luota poistuttuaan Lemminkäinen jatkoi etsimistään keventynein mielin luottaen vakaasti siihen, että metsän haltia sanansa pitäisi. Monta päivää mies kulki pitkin Tapion takametsiä ja pakkasen kiristyessä kovaksi, hän teki yötä varten suojaisan laavun ja sytytti sen eteen tulet. Pian vaipui metsämies raskaaseen uneen ja nuotiokin hiipui antaen viimeiset lämmön henkäykset nukkuvalle jättäen tähtitaivaan yksin hankia valaisemaan.

Vihdoin sai Tapio metsän uskolliselta väeltä viestin, että suuren metsän keskelle, tiheikön keskellä olevaan suppaan, oli ajettu väsynyt hirvi. Tyytyväisenä Tapio saattoi kuiskia nukkuvan korvaan uutisensa. "Saalis odottaa pyytäjäänsä, metsämies. Hiihdä palanen etelään päin ja kohtaat pienen joen. Seuraa sitä ylävirtaan kunnes joki päättyy lampeen vaaran juurelle. Nouse vaaran laelle ja näet idässä silmänkantamattomiin ulottuvan metsän. Aivan sen etureunassa on tiheän metsän peittämä suuri kumpare. Et voi siitä erehtyä. Sen keskellä on suppa ja supan pohjalla, jyrkkien seinämien keskellä, on yksisarvinen hirvi."

Tapio oli täynnään tyytyväisyyttä. Hän oli täyttänyt metsämiehelle antamansa lupauksen. Olisi Tapion pitänyt muistuttaa ihmistä siitä kullasta ja hopeasta, jota tämä oli palkaksi luvannut, mutta se unohtui. Metsän haltia ei sellaisia koskaan tahtonut muistaa.

Laavussa nukkuva mies yritti unissaan jotain kiitokseksi sanoa, muttei saanut uneltaan mutinaa kummempia sanoja aikaiseksi. Tulipahan vain väsyneelle onnellinen olo.

Vakavoituneena Tapio jatkoi hieman kuin sanojaan suuhunsa hakien: "Kohtele saalistasi hyvin, niin kuin olet luvannutkin. Sanansa syöjää odottavat ankeat pyyntiretket. Niitäkin on ollut monia, jotka ovat antaneet periksi ahneudelleen ja ottaneet senkin, mikä ei heille kuulu. Sen jälkeen on pyynti ollut huonoa, ylen huonoa..." Tapion puhe vaimeni ja metsän haltia katosi Lemminkäisen unista.

"Ole Tapio huoleti. Vien metsästäsi ainoastaan sen hirven ja sitäkin hyvin kohtelen, sen selkää hellin käsin silitän. Ja sitten minä sen Pohjolan akalle vien..." Mies säpsähti hereille unestaan ja totesi tuijottavansa laavun reunan alta pilkottavaa pian vaalenevaa aamuyön taivasta. Oli saanut Tapion neuvot. Ne kiersivät tulena miehen mielessä. Eläin oli satimessa, häntä odottamassa, eikä mies halunnut hukata hetkeäkään. Oli unikin kestänyt luvattoman pitkään.

Kiireen vilkkaan hän nousi esille laavustaan. Nyt oli hänen hetkensä koittava ja toista kertaa hän ei saalistaan pakoon päästäisi. Se oli varmaa!

Tuskin ehtivät Päiväläisen ensimmäiset säteet siivilöityä taivaanrannan takaa, kun Lemminkäinen astui suksiinsa. Päiväläisen avulla hän löysi suunnan kohti etelää ja alkoi mies viilettää hankia pitkin. Kotvan aikaa sujuteltuaan hän kohtasi pikkuruisen puronpahasen, jota seurattuaan päätyi lammelle. Yritti suoraan lammen ylitse, mutta jään ritinä varoitti miestä ja edellinen kylmä kylpy mielessään katsoi paremmaksi valita sittenkin pitemmän reitin. Nyt ei ollut aikaa kuivatella vaatteita! Lammen kierrettyään nousi ahnaasti rinnettä pitkin ja otsa hikeä valuen päätyi suuren vaaran laelle.

Ja toden totta, vaaran toiselta puolen alkoi loputtoman laaja metsä, jonka vastakkaiseen reunaan ei silmä kantanut. Aivan metsän etureunassa oli tiheän männikön peittämä suuri kumpare. Laski Lemminkäinen joutuisasti vaaran rinnettä alas ja lähemmäs kumparetta päästyään löysi vihdoin tuoreet jäljet. Ne veivät metsämiehen jyhkeiden puiden keskelle, aina syvän supan reunalle. Sen pohjalla oli kuin iso, ruskea kivi, jonka päällä kuivanut männynvesa.

Se oli yksisarvinen Hiien hirvi. Selkäänsä myöten lumeen uponneena. Lemminkäinen miltei kiljahti riemusta!

Lumisen supan pohjalla Hiien hirvi oli taas voimissaan. Se oli pitkästä aikaa saanut kunnolla levätä, eikä metsissä ja soilla ahdistelleista eläimistä ollut enää tietoakaan. Se valmistautui nousemaan ylös kuopastaan ja jatkamaan juoksuaan. Ei pelännyt susien läähätystä eikä osmien kipeästi iskeviä käpäliä. Ylös oli päästävä.

Silloin se havaitsi vainoojansa ylhäällä supan reunalla. Lumihuuruiseen turkikseen kietoutuneen kaksijalkaisen eläimen. Ihmisen. Hirven sisuksissa alkoivat leimahdella vihan aallot, veri alkoi kiertää kiivaammin ja olo muuttui rauhattomaksi ahtaassa kuopassa. Raskaat sorkat tamppasivat lunta eläimen alla. Se pärskähteli vihaisesti ja viskoi yhtä yksinäistä sarveaan puolelta toiselle tehden selväksi, että taisteluitta ei Lemminkäinen tälläkään kertaa selviäisi. Alkoi harjasta kohota savu.

"Voi sinua, uhmakasta poloista," alkoi rinnettä varoen alas laskeutuva mies jutella rauhallisella, itsevarmalla äänellä. "Kyllä sinä nyt olet satimessa kerta kaikkiaan. Et enää toista kertaa Lemminkäisen käsistä pakene. Et, vaikka luopuisit tuosta ainokaisestakin sarvestasi!" Laskeutui yhä alemmas jokaista askeltaan varoen. Paksun lumen alla liukas jää odotti huolimatonta kulkijaa. Pieniä lumipaakkuja lähti liikkeelle ja alas vieriessään niistä tuli isompia palloja. Niihin raivoava eläin purki vihaansa survoen ulottuvilleen vierineet lumipallot suuriin sorkkiinsa kuin kertoakseen, kuinka olisi ihmisenkin käyvä.

Lemminkäisen lähestyessä eläintä aina parin suksenmitan päähän, leimahti hirven harjasta tuli. Lieskat äityivät niin vahvaan paloon, että alkoi ihan metsämiehen kasvoja kuumottaa. Oli kiireesti peräännyttävä. Eläin oli satimessa, mutta silti vaarallinen. Tuuli pölähdytti kipinöitä sen harjasta, ja pian lieskat laantuivat. Leijui ahtaassa supassa palaneen karvan käry. Rauhaton hirvi ei päässyt minnekään, mutta vihaa leimuavan eläimen liki ei ollut ihmisen meneminen.