Kalevala kirja netissä

Jakso 38 - Yli kuoleman joen

"Ja sinnekö hän sitten jäi, Pohjolan soille katosi?" huokaisi Kyllikki raskaasti nähdessään äidin yksin pihalle astelevan. Olivat vaatteensa liassa ja repsottivatkin.

"Kyllä hän vielä kotiin palaa. Usko, tyttö, minua!" vastasi vanha nainen vakaalla, itsevarmuuden täyttämällä äänellä. Olemuksensa oli jäntevä ja katse vakaa. "Minä noudan hänet takaisin Tuonelan joelta!"

"Tuonelan joelta?" lausahti Kyllikki epäusko kasvoillaan. Hän ei tahtonut käsittää, mitä toinen oli sanonut. Oliko Lemminkäisen äiti vallan mielensä kadottanut! Lämmitti Päiväläinen harmaan torpan seinää joka tuoksui kesälle. Jossakin sirittäjät ääntä pitivät.

"Sieltä juuri. Tapion tytär kertoi unessa minulle, kuinka saan poikani sieltä noudettua. Ja Ilmarinen on siihen haraa takomassa."

"Haraa... takomassa... ?" Kyllikki ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mitä toinen hänelle puheli. "Mikä hara se ihmisiä kuoleman maasta noutaa?" Oli Kyllikki ylen ymmällään. Pyyhki hiussuortuvan poskeltaan ajatuksiaan kasaten. Katsoi äitiä ihmetellen ja kysyi epäuskoisena: "Että sinä minun mieheni takaisin Tuonen herran mailta noudat?"

"Juuri niin minä teen," vastasi toinen rauhallisella äänellä. Olihan hänellä Tuulikin lupaus, ja siihen hän väkisinkin halusi uskoa. Oli pakko uskoa, sillä muuta hänellä ei ollut. Varmuutta ei ollut. Ei sitä kuitenkaan tohtinut nuorelle vaimolle sanoa, ettei toinen tyystin hengiltä kuihtuisi.

"Minä sen taidan tehdä. Noudan poloisen takaisin ihmisen maahan ja ehjäksi parannan. Mutta sekin minun tulee tehdä yksin, sillä niitä loitsuja ei ole ulkopuolisen korville tarkoitettu." Hän ei kerta kaikkiaan halunnut kalevalaisia taikojaan Saaren kukalle opettaa. Ne loitsut oli tarkoitettu vain harvoille, eikä hän kaikesta huolimatta jaksanut täysin Kyllikkiin luottaa. Ehkä joskus myöhemmin.

"Eikä ole aikaa hukattavissa, sillä voiteiden on oltava valmiina kun minä taas matkaan lähden," hän jatkoi ääni terävöityen. Ei malttanut edes tupaan mennä. "Sinä haet metsistä yrtit ja puristat heteistä mahlat sen mukaan, kuin mitä minä sinulle sanon. Oma äitini on minulle aikanaan konstit opettanut." Näin sanottuaan hän alkoi tarkkaan kertoa, mitä kaikkea Kyllikin olisi tehtävä. Tämä kuunteli vanhan naisen puhetta ja toisen varmanoloinen esiintyminen rakensi luottamusta Kyllikin epätoivoiseen mieleen. Jokainen uusi lääke, josta tämä kertoi, lisäsi hänen uskoaan vanhemman naisen tietoihin.

"Uuden huuhdan takaa," Kyllikki innostui tietäessään, mistä arvokkaita yrttejä saisi. "Siellä on paljon muurahaiskekoja Päiväläisen säteissä ja koko paikka tulvii kukkasia. On niitä marjojakin saatavilla, ja osa on jo syötäviksi kypsyneet. Ne makeat punamarjat. Lintujen jätöksiä eilen näin ja niistä saatoin lukea, että sinimarjatkin ovat jo aikaisin kypsiä."

Kahden naisen aika meni tiiviisti marjoja ja yrttejä kerätessä ja niistä voiteita tehdessä. Löytyi metsästä lääke joka vammaan. Kasvoi lehtiä, jotka vahvistivat heikkoja lihaksia, toiset taas sydäntä ravitsivat. Joillain saattoi ummeta ihon haavat ja veren kulkuakin edistää.

Niitä Kyllikki vakkaansa keräsi ja innolla lääkkeiksi valmisti. Vanhan naisen valvovain silmäin alla hän jauhoi ja välillä keitti, uutteita esiin juoksutti. Hiersi rikki sinisten marjojen siemenet ja niiden elinvoiman vapautti. Survoksista hyytelöä valmisti ja kellarin viileyteen asettumaan juoksutti. Tuskin ehti öisin silmäänsä ummistaa.

Nyt oli Kyllikillä usko paremmasta ja hän saattoi purkaa kaiken tarmonsa tekemiseen. Alkoi saada otetta elämästä raskaan kesänalun jälkeen. Levottomissa unissaan ehti jo nähdä komean valkotukan ja tuntea vahvat kädet ympärillään, huulien painuvan lämmöllä omiaan vasten. Halusi palavasti miehensä takaisin, halusi taas olla se kukka kedolla jonka Lemminkäinen oli käynyt Saaresta poimimassa.

Ei montaa yötä ehtinyt Kalvakkainen taivaan kantta kulkea, kun heillä oli voiteita pienissä saviruukkusissa ja jauheita kangaskääreissä. Niitä vain ripaus tarvittaisiin.

Lähtöpäivän aamuna Kyllikki laittoi lääkkeet nahkaiseen pussukkaan, jonka äidille antoi. Katkeraniloisena hän hyvästeli torpan ovella vanhan naisen joka laittautui matkaan ja lähti sen suuremmitta puheitta kohti Ilmarisen pajaa.

Sepän luo ehdittyään ei äiti aikaa hukannut, vaan haran saatuaan lähti kiiruisasti kulkemaan kohti Tuonelan jokea - ja eläviltä kiellettyä maata.

Aikaisina yön hetkinä saapui äiti taivaan himmeissä valoissa hehkuvan joen äärelle. Kalliolta katseli rauhaisasti kulkevaa virtaa, joka polveili molempiin suuntiin kadoten sitten näkymättömiin. Eivät kohisseet kosket kuten niin monella muulla pienemmällä purosella. Ei pientäkään veden solinaa. Oli virta niin majesteetillinen ja rauhaisa kuin virta suinkin saattoi olla. Olivat sen rinnalla Rutjan kosket vallan kauheat, Imatrasta nyt puhumattakaan.

Siellä jossain oli paikka, jossa Lemminkäinen oli veteen heitetty. Se oli se paikka, jossa vastarannalla Tuonen mies nytkin viikate kädessään vartioi. Sikäli kuin äiti saattoi virran toiselle rannalle kesäyön vaaleassa hämärässä tähytä, oli metsä siellä kovin oudon näköistä. Sillä täällä pitkin virran vartta näki äiti tummia, epäselviä hahmoja; Tuonen väkeä omissa askareissaan. Ei äiti tohtinut ajatella, mitä he siellä tekivät. Ihmiselle eivät Tuonelan asiat kuuluneet.

"Tuolta minä haen poikani," mutisi äiti itsekseen kuin hakien voimaa omista sanoistaan. "Tuolta mustan virran toiselta puolen. Jossain noista kallionkoloista, paloiksi hakattuna. Siellä sinä olet, lapseni, rakkaani."

Ei hän pelkoa tuntenut, mutta kunnioitti kyllä Tuonelan maata. Rakkaus poikaansa oli väkevämpi ja se oli nujertanut sen mitä peloksi kutsutaan. Tuolle rannalle oli hän menevä.

Metsässä rapsahteli. Se oli korppi puun oksalla, joka katseli äitiä mustilla silmillään päätään kallistellen. Ja ääntäkään päästämättä katosi yhtä äkisti, kuin mitä oli tullutkin. Ei sitä enää tarvittu.

Vaalean kesäyön ehtiessä viimeisilleen, rukoili äiti Päiväläistä joka oli jo tulollaan hämärän taivaan takaa. Aneli, jotta tämä taivaalle noustuaan paistaisi ensin lämpimästi, sitten hiostavasti ja lopulta täydeltä terältä. Jotta Tuonen väki uneen vaipuisi.

Päiväläinen, tuo Ukko ylijumalan luoma, heltyi äidin rukouksesta. Se kohosi kauniisti taivaalle ja antoi säteittensä laskeutua kaiken maailman ylle. Lämpö hyväili suloisesti niin Tuonelan väkeä kuin ihmistäkin. Aikaisesta aamusta alkaen. Päiväläisen paahteessa Tuonelan väki väsyi ja yksi kerrallaan päät painuivat unen ottaessa vallan. Nuoret miehen miekkojensa ääreen, vanhat sauvojaan vasten. Lopulta viimeinenkin, Tuonen mies itse, tuo elämän ja kuoleman herra, nukahti uneen viikatteeseensa nojaten.

Äiti odotteli varjossa, viileän kallion suojassa. Vasta päivän ollessa pitkällä ja lintujenkin laulun vaiettua, hän varoen tuli piilostaan. Oli luonto tyystin vaipunut hiljaisuuteen eikä ääntäkään kuulunut Tuonelan pyhältä joelta.

Joki kimmelsi kauniisti kohdasta, jonka Päiväläinen säteillään äidille osoitti. Siinä joki oli matalammillaan ja ihminenkin pääsisi virran yli. Joki oli leveä ja ihminen kokonaan vailla suojaa, mutta äidinrakkaus ei jättänyt sijaa pelolle.

Varoen äiti uskaltautui mustanpuhuvaan, lämpimään jokiveteen ja hara sauvanaan asteli pitkin joen pohjaa. Hitaasti eteni virran ylitse päätyen vihdoin Tuonelan puolelle.

Ankea oli se eläviltä kielletty maa. Metsän puut olivat tosiaankin outoja. Lehtensä menettäneitä ja niiden ympärillä oli hopeanharmaa seitti. Ruipeloita perhosia lenteli ympäriinsä. Ne olivatkin ainoat elolliset, jotka Tuonelan maassa vielä liikkuivat.

Ei ollut aikaa hukattavana. Alkoi äiti tarkasti haravoida pitkin Tuonelan rantoja. Kavahti toki Tuonen miestä eikä mennyt kohti, vaikka tiesikin tämän nukkuvan syvän syvää untaan Päiväläisen kahlitsevien säteiden alla. Kulki alavirtaan pitkän haransa kanssa, kaivoi sillä kivenkolot ja harvat kaislikot. Kahlasi paikoin veteen aina vyötäröään myöten kauemmas ulottuakseen.

Pian tunsikin jotain haraan tarttuneen, mutta se oli vain mutaa joen pohjasta. Ja seuraavalla vedolla sai vesikasveja rannan vedestä.

Ehti mennä aikaa jo tovin, kun äiti kulki lahdenpoukamaan terävälehtisten kaislojen keskellä. Sai varoa paljaita käsiään, etteivät olisi häntä verille viillelleet. Kallioitten väliin hän suuntasi, kuten oli ohjeen saanut. Ulotteli haraansa jokisikojen joukkoon, työnteli niitä syrjään ja painoi haran pinnan alle ja tunki piikit pohjia myöten. Veti kerran, veti toisen kerran, ja kolmannella tunsi haraansa jotain tarttuneen. Sävähti vanhan naisen sydän.

Veti haran vedestä ja siinä oli jotain tuttua. Likaisenvaalea mytty, jossa oli punaisia raitoja ja puolet oli paidasta tummaksi mennyt. Se oli Lemminkäisen paita jonka hän itse oli kerran ommellut.

Valuivat kyyneleet ryppyisiä kasvoja pitkin hetken aikaa, mutta sitten onnen tunne tulvahti sydämeensä. Veren tahrima ja riekaleinen, mutta siltikin rakkaan lapsensa paita. Täällä hänen poikansa oli!

Nyt tiesi äiti, että oli löytänyt oikean paikan, aivan kuin korppi oli kertonutkin. Ruohikkoisesta lahdelmasta, kahden kallion välistä. Täältä hän rakkaansa löytäisi. Äiti jatkoi työtään entistä suuremmalla tarmolla, eikä ajatustakaan Tuonen miehestä tullut enää mieleen.