Kalevala kirja netissä

Jakso 45 - Sotavaatteet

Tupaan marssiessaan hän vetäisi oven auki niin että kamanat paukkuivat.

"Älähän ovia särje, vasta..." aloitti äitinsä mutta ei ehtinyt sanoa sen enempää. "Laita ruoka valmiiksi!" käski Lemminkäinen karskisti. "Ja sinä," hän kohdisti sanansa Kyllikille, joka tuvan pitkän pöydän päässä rikkinäistä peittoa korjaili. "Sinä laitat saunan tulelle. Nyt heti!" Lemminkäisen äänensävy oli sellainen, että molemmat naiset katsoivat parhaaksi olla hiljaa ja totella. Kun myrskyn merkit olivat Lemminkäisen otsalla, ei parannut sanoa vastaan eikä edes liikoja kysellä.

Kyllikki katosi nopeasti tuvasta jonne lankesi ahdistava hiljaisuus. Jonkin aikaa touhuttuaan äiti uskalsi vihdoin avata suunsa saadakseen poikansa rauhoittumaan: "Vieraita näkyi ohi menevät," hän jutusteli levollisella äänellä. "Millä asioilla mahtoivat olla?"

"Viroon menivät" urahti Lemminkäinen tympeästi kääntyen ikkunasta ulos tuijottamaan. Vastaus oli sen oloinen, että äiti ymmärsi asioiden olevan toisin.

Parempi antaa pojan olla hetken aikaa rauhassa, tuumi äiti. Otti tuvan kaapista vielä lämpimän ohrarieskan. Läksi sitten kellariin eilistä keittoa noutamaan. Kyllä poika vielä kertoisi, mikä mieltä noin kuohutti. Oli nopea suuttumaan, mutta oli se aina nopeasti leppynytkin. Vaikka Tuonelan puolella käytyään oli Lemminkäinen ollut välillä kireä ja välillä aivan välinpitämätön. Oli se matka jälkensä ihmislapseen jättänyt.

Sillä välin Kyllikki kävi hakemassa rannasta vedet ja laittoi puut kiukaan pesään, tuohiropposen päälle. Sytytti sitten kiehisiin tulet kipinäkivellä. Työnteli vielä leppäpuita ylimmäksi, jos mies vaikka hennommassa tuoksussa lauhtuisi. Jo pian humina kertoi tulen syttyneen ja Kyllikillä oli aikaa käydä tekaisemassa uusi vasta. Olivat koivunoksat vielä nuoria ja notkeita vaikka paras pehmeys olikin jo ehtinyt mennä. Kouraisi padasta vettä puiseen kiuluun ja sekoitti siihen hieman hunajaa antamaan makeat löylyt. Siihen uusi vasta hautumaan.

Saunan piipusta kohosi savu hiljaiselle kesätaivaalle. Ylen harvinaista. Ei näin keskellä päivää Kalevalan mailla ollut tapana saunoja lämmitellä.

Pysyäkseen poissa äreän miehensä silmistä kävi Kyllikki vielä lehmähaassakin eläimiä katsomassa. Vanhin neljästä ei enää maitoa antanut. Joutaisi ensi syksynä lihoiksi laittaa. Kunhan pakkaset tulisivat ja liha hyvin säilyisi. Olisi talvella sitten riittävästi syötävää kun pellotkin vielä tapasivat antaa hyvän sadon. Katovuosista oli vain kuullut puhuttavan, mutta ei vielä koskaan sellaista kohdannut.

Pikaisesti saunottuaan Lemminkäinen palasi tupaan yhäti synkkänä. "On tehtävä vielä toinenkin matka Pohjolaan. Käy hakemassa vanhat sotavaatteeni!" käski poika äitiään ärtyisällä äänellä. "Minä tarvitsen sotisopani, sillä halajan sodan olutta maistella. Se tuntuu niin kutsuvasti kielen päällä. On sodan mesi toden totta maittavinta." Kävi mies pitkin permantoa kuumissaan kiihtyen omista sanoistaan.

"Sotavaatteet! Ja sinä kun lupasit miekkasi jättää!" lausahti äiti ja äänensä kertoi hänen asettuneen vastahankaan. Vaan poikansa julmistuneen katseen tavoitettuaan piti suunsa ja poistui samantien tuvasta. Äiti alkoi vallan huolestua.

Kyllikki toimitti tuvassa joutavia askareita, lakaisi lattialta roskia, pyyhki pöytiä. Yritti saada puhetta aikaiseksi, mutta mies ei suostunut vastaamaan. Istui vain penkin päässä synkkänä sotavaatteitaan odottaen.

"Siellä on vielä pelto kyntämättä," sanoi Kyllikki jo hieman terävämmällä äänellä.

"Kyntäköön orja. On muita menoja." Seisomaan nousten hän katsahti naiseensa. Kasvoilleen kohosi katkera hymy. "Lähden Pohjolan pitoihin. Salajoukon juominkeihin! Siksi tarvitsen somat vaatteeni, joissa kelpaa häihin mennä."

Aitasta vaatenyytin kanssa tupaan palannut äiti kauhistui tuon kuultuaan. "Voi hyvä poika, mitä sinä Pohjolasta puhelet!" Hän oli lapsensa töin tuskin Tuonelan mailta elävien maahan saanut ja nyt tämä oli jo uudestaan Pohjolaan menossa. Vieläpä vihaspäissään! Varmuuden vuoksi äiti oli jättänyt rautapaidan aittaan.

Kyllikin oli ihan istuttava ettei olisi jaloiltaan pudonnut. Hänen maailmansa alkoi murentua. Oli jo ehtinyt uskoa, että mies olisi jättänyt Pohjolan akan tyttären mielestään. Katsoi miestään saamatta sanaa suustaan. Tulvahti mieleen pettymys ja sitten epätoivo. Hänelle oli yhdessä pysähtyneessä hetkessä selvinnyt, miksi Lemminkäinen ei ollut hänestä piitannut. Pohjolan neitoa mies yhäti kaipasi! Turhaan hän oli tämän haavoja voiteilla sivellyt. Turhaan oli kuumehoureisen miehen vieressä öitään valvonut. Toisen naisen luo mies kaikesta huolimatta halaji.

"Se väki ei sinua Pohjolaan kaipaa," lausui pelästynyt äiti topakasti astuen suoraan poikansa eteen. Tarttui tätä olkapäistä kuin oli joskus ennenkin tehnyt, tämän nuorena milloin mistäkin uhotessa. "Olet niin kiivas luonteeltasi. Siksi he eivät sinua häihinkään halunneet. Tuonelasta palannutta. Ole nyt jo ihmisiksi! Toisten pitoihin ei ole luvatta meneminen..."

"Köyhät menkööt kutsuttuna!" ärähti Lemminkäinen ja ravisti äitinsä kädet olkapäiltään vetäytyen kauemmas kuin olisi vanhaa naista pelännyt. "Minulla on kutsu miekan terässä. Se kutsuu minut minne haluan." Mies oli taas saanut sieraimiinsa sodan hajun. Se tuli verestä ja palavista taloista ja ihmisten huudoista. Kerran sitä haistanut ei koskaan voisi unohtaa.

Vanha nainen alkoi tulla epätoivoiseksi. Eikö poika ollut oppinut. Ei hän enää toista kertaa voisi lastaan Tuonelan maasta noutaa. Ei Tuonen mies kahta kertaa Päiväläisen paahteessa nukkuisi.

"Ja mitä sinä siinä vollotat!" tivahti Lemminkäinen Kyllikin kasaan painuneelle hahmolle. Tämä ei vastannut eikä päätään nostanut. Ei edes kyyneleitä jaksanut silmistään pyyhkiä. Hiljaa mielessään Kyllikki teki omat päätöksensä. Oli ollut raskasta, kun Lemminkäinen oli Pohjolaan mennyt, eikä miehestä ollut koko talvena mitään kuulunut. Ei ennen kuin sulka oli verta vuotanut. Ja nyt aikoi sinne uudestaan. Hänet toistamiseen hyläten, Pohjolan neidon tähden.

Kyllikki nousi ylös ja mieheensä edes vilkaisematta meni huoneeseensa. Siihen huoneeseen, jonka Lemminkäinen oli morsiamelleen rakentanut. Jonka raskaita lankkuja mies oli kylmänä talvipäivänä otsa hiessä paikoilleen liittänyt. Ja jossa Pohjolasta tuotu nuorikko pian emännöisi.

Lemminkäinen seurasi synkällä katseellaan Kyllikin poistumista. "Menköön," lausahti mies ääneen edes tajuamatta puhuvansa. "Eipä ole täällä itkemässä ja miehen menoista valittamassa. Ja saa mennä takaisin Saareen syntymäkotiinsa, sillä minä haen tilalle paremman. Haen Pohjolan kauneimman kukan!"

Äiti alkoi puhua heikolla, epätoivoisella äänellä: "Älä lähde lapseni. Älä Pohjolan pitoihin. Näin jo talvella unen, jota en silloin todeksi uskonut. Aivan samalla tavoin näin unen silloinkin, kun ensimmäisen kerran kuoleman maahan matkasit.

Tie Pohjolaan on sinulle liian vaarallinen. Sillä tiellä sinua odottaa kolme surmanloukkua, jotka Pohjolan akka on sinne laittanut. Pelkää sinun tulevan kostamaan. On pelännyt siitä asti, kun minä kävin sinut elävien maahan takaisin noutamassa."

"Akat näkevät kuolemia joka nurkan takana. En minä näyistä piittaa. Enkä syrjään astuisi, vaikka itse Tuonen mies polulla vastaan tulisi!" Ja katkeranoloisesti hymyillen vielä lisäsi: "Olemmehan jo vanhoja tuttujakin!"

Rehvakkaasta esiintymisestään huolimatta oli Lemminkäisen kuitenkin myönnettävä itselleen, että äitinsä näyt eivät yleensä turhia olleet. Eivät, vaikka tämä joskus niitä liioittelikin.

Oli äiti kerran, Lemminkäisen vielä pojannulikka ollessa, saanut talviyönä varoituksen ja nähnyt lintujen lennosta vainolaisen tulon. Piilopirtille olivat heti aamulla pyryn selkään kiireellä lähteneet, ja vasta monen päivän kuluttua ryöstettyyn tupaansa palanneet. Onneksi pahalaiset eivät olleet sitä tuleen sytyttäneet.

Tuvan penkille istuen hän kysyi äidiltään: "Mitä ne surmanloukut sitten oikein ovat?" Ei hän siksi kysellyt, että olisi niitä pelännyt, vaan siksi, että osaisi niihin ennakolta varautua.

Äiti katsoi hetken poikaansa omia uniaan peläten. "Minä kerron uneni juuri siten kuin ne silloin yöllä näin," hän lausui vakavana.