Kalevala kirja netissä

Jakso 51 - Petojen välissä

Kalevalainen havaitsi vienon nuotionsavun kohoavan matalasta pensaikosta. Joku oli leiriytynyt erämaahan. Lähemmäs ajettuaan löysi kolme miestä tulen äärestä jänistä syömässä. Lemminkäinen pysäytti hevosensa miesten lähelle ja nousi ylös reestään.

"Mikk on kulkkija, mikk on mattka?" tiedusteli mustapartainen, laiha mies epäselvästi mongertaen. Leikkasi veitsellä lihasiivun jäniksestä, jota olivat nuotiolla paistaneet. Toiset eivät päätään kääntäneet, jatkoivat välinpitämättöminä syömistään.

"Eipä ole tapani tehdä tiliä menemisistäni," vastasi Lemminkäinen itsetietoisesti. Ei hän miesten kanssa riitaa hakenut, mutta kahden välinpitämättömyys ärsytti häntä. Lemminkäinen oli tottunut siihen, että naiset huomasivat hänen komeutensa ja miehet hänen miekkansa.

"Taidd olla se suurrssuu vallan, kun Pohhjolassa jo odottellan," vastasi mies vaikeasti puhuen. Lieneekö viiltänyt veitsellä omaan kieleensä kun puhe niin oudolta kuulosti. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt huvittunut hymynvirne. Heitti puhtaaksi kaluamansa jäniksenluun maahan Lemminkäisen jalkojen eteen.

Toinen vaitonaisista yhtyi puheeseen. "Siellä oli juhlat vielä menossaan, kun läksimme. Pohjolan akan tyttäret ovat varsin nättejä kukkapäitä. Ei ihme, että heillä on kysyntää. Ja paras on sulholleen naitettu. Jos oikein kiivaasti matkaat, niin saatat vielä ehtiä rääppiäisiinkin. Tai ainakin niiden jälkeiseen aamuun."

Mies vilkaisi Lemminkäistä syrjäsilmin ja hörähti ilkamoivaan nauruun. Sekös toisiakin tuntui huvittavan. Muisto Pohjolan kukkapäästä pilkallisen naurun kera oli liikaa Lemminkäiselle. Lausui suurieleisesti: "Kun minä menen tupaan, niin silloin juhlat vasta alkavatkin. Niin totta kuin nimeni on Lemminkäinen!" Samantien hän nappasi käteensä henkitoreissaan maassa maanneen jäniksen, jonka miehet olivat kaiketi ansalangoilla pyytäneet. Hyppäsi ketterästi rekeensä ja komensi Vihneen matkaan.

Korviinsa kantautuivat miesten kiroilut ja uhkailut, vaan mitäpä jalan liikkeellä olleet miehet olisivat hänelle mahtaneet. Ja turhan päiten olivat koko jänispoloisen saalistaneetkin. Hänelle se kyllä iltasella maittaisi.

Pian vei matka metsäiselle kannakselle kahden suon väliin. Kauempana näkyi kaistale Päiväläisen kultaamaa kaunista ahoa. Suon hajut kävivät matkamiehen nenään.

Pohjolan akka oli kertonut viettävänsä tyttäriensä häitä kokonaisen kuunkierron, ja siitä oli iso osa jo kulunut. Onneksi matka oli jo lopuillaan. Alkoi Lemminkäinen kuin jutustella hevoselleen: "Vielä aivan palanen matkaa, Vihne. Tuon kuusikon takaa alkaa..." Jäivät Lemminkäiseltä sanat kesken, kun pensas jonkun matkan päässä heilahti karhun kömpiessä hänen eteensä polulle. Ruskea kyhmyniska. Komea otus, joka Lemminkäisen havaittuaan nosti päätään ja pahasti ärjäistyään ryntäsi juoksuun suoraan kohti.

"No johan on..." huudahti Lemminkäinen ja hyppäsi reestä ja ohjakset toisessa ja miekka toisessa kädessä. Kiirehti nopeasti karhun ja Vihneen väliin.

Aivan lähelle päästyään eläin lakkasi juoksemasta. Pysähtyi ja hetken polulla kierreltyään karjaisi pahasti jääden Lemminkäistä mulkoilemaan.

"Onpa soma sinun turkkisi!" totesi Lemminkäinen ääneen karhulle. Käsi puristi miekan kourainta. Hän oli metsän kuninkaasta ihastuksissaan, sillä Tapio oli juuri lahjoittanut komean saaliin. "Sinun turkkisi kun kiiltäväksi harjaa, niin saan siitä komean rekiturkin, johon pakkasella kääriytyä. Mitäs pidät siitä!" Metsäneläimistä mahtavimman tallustellessa siinä aivan silmiensä edessä Lemminkäinen unohti, miksi oli matkalleen lähtenyt.

Vaan noita vahvakyntisiä käpäliä oli ihmisen syytä varoa. Se saattoi iskeä kahden peukalon vahvuisia puunrankoja poikki yhdellä iskulla. Oli Lemminkäinen kerran talvisella karhunkierrolla nähnyt, kuinka eläin murskasi liian kömpelösti liikkuneen metsämiehen luut. Vaikeni iäkkään miehen laulu kerrasta, eikä toista iskua enää tarvittu.

Polulla seisovan eläimen silmissä leiskui viha, sillä se ei ihmisestä pitänyt. Mieluummin karttoi, mutta saaliistaan ei silti halunnut luopua. Ja siinä ihmisen takana korskuva hevonen oli sen mielimä saalis.

Rajusti ärjähtäen karhu otti muutaman askeleen lähemmäs hevosta kohti, joka hirnahti äänekkäästi ja kimposi takajaloilleen. Lemminkäisen oli tartuttava tiukasti eläintä ohjaksista, ettei tämä olisi pakoon sännännyt.

"Tulepa lähemmäs, karvaturri, siihen miekkani kantaman päähän. Sinä, poloinen se saalis tässä olet, ei suinkaan minun Vihneeni."

Hetken aikaa mies ja karhu mittelivät toisiaan. Lemminkäinen ajatteli jo laittaa Vihneen paremmin puuhun kiinni kun tuli vilkaisseeksi taakseen: sieltä juoksi susilauma. Ensimmäisenä loikki iso harmaa hukka takkuisine turkkeineen. Ei ollut sen verhona läheskään niin komeaa peittoa, kuin mesikämmenellä. Puitten lomasta niitä näkyi useampiakin, vielä neljä, viisi. Kokonainen lauma juoksi kevyesti hypähdellen lähemmäs.

Edessä karhu ja takana viisi sutta. Äidin kertoma kolmas surma! Lemminkäistä alkoi jo huolettaa.

Kyllä hän yhdestä pedosta selviäisi, kahdestakin, mutta kuusi petoa samanaikaisesti oli jo hänellekin liikaa. Kun oli vielä pideltävä pelästyksissään potkivaa hevosta.

Alkoivat ajatukset lentää villisti miehen päässä.

Ryntäisikö hän päin karhua ja käyttäisi siihen miekkaa? Vaan silloin nopeajalkaiset sudet olisivat jo kiinni Vihneen lautasissa.

Pois polultako yrittäisi? Matkan päässä siinsi kesäinen aho, jonne karhu ei häntä seuraisi. Vaan susia eivät aukeat pelottaneet ja niitä oli kokonainen lauma. Juoksisivat pian Vihneen väsyksiin. Oli keksittävä muuta.

"Jopas!" välähti nokkelan miehen päässä oiva ajatus. Salamana mies hypähti takaisin rekeensä ja tarttui aamusella miehiltä nappaamansa vielä elävään jänikseen. Viilsi sitä hieman veitsellään että sai suonet auki. Tarttui sätkyttelevää eläintä korvista ja pyöritti päänsä päällä veren lentäessä pisaroina kauas ympäriinsä. Saivat villipedot veren hajun sieraimiinsa ja hulluiksihan ne tulivat.

Ei montaa hetkeä tarvittu kun karhu jo ryntäsi edestä ja haukkuva susilauma takaa. Antoi Lemminkäinen niiden ehtiä lähelle, ennen kuin sinkosi jäniksen metsään eläinten silmien edessä.

Suin päin perään ryntäsivät. Karhu ehti paistiin ensimmäisenä ja iski siihen vahvat leukansa. Verenhajusta seonnut susilauma ei isompaansa pelännyt vaan ryntäsivät kiinni karhuun. Lauman johtaja irvisteli edestä kun toiset kiersivät takaa ja yksi pienimmistä ehti näykkimään karhun takalistoa. Karjaisu oli hirmuinen ja samantien kuului lyhyt ulvahdus suden saatua ankaran mäjäyksen voimanpesän jykevästä käpälästä. Harmaa, verinen mytty pyöri pitkin tanteretta. Ja sitten taistelevat eläimet jo katosivatkin pensaiden taa. Äänet kuitenkin kertoivat Lemminkäiselle, että karhu ei suostunut saalistaan susille luovuttamaan.

Vaikkei kyse ollut kuin mitättömästä jäniksestä, josta ei eläimille riittäisi kuin murunen ahnaisiin vatsoihin. Mutta se veren haju!

Lemminkäinen sai hevosensa asettumaan ja jatkoi pikaisesti matkaansa petojen hätyyttelemättä. "Eivät syö Lemminkäistä karhut eivätkä raatele sudet. Ei ole tätä miestä uuheksi luotu, vaan aidoksi urooksi!" kehui hän leveästi hymyillen itseään.

Kolmas surma oli jäänyt selän taa ja matka jatkui kohti Pohjolan pitoja.