Kalevala - kauno­kirjallisuus

Jakso 8 - Pohjolan akan tuvassa

Avara tupa, ihan oikea sali, oli täynnään ihmisiä.Tusinan verran vanhempia miehiä, saman verran vanhoja akkoja ja oli siellälapsiakin. Tuntijoita, laulajia, soittajia, oppineita, tietäjiä,loitsijoita. Lauloivat Pohjolan runoja, joskus Hiiden virttä vinguttivat.

Ne olivat Pohjolan kansan loitsijoita jaturjalaisia, joista äiti oli pojalleen jo vuosia sitten tarinoitakertonut. Oli äiti ne varoituksiksi tarkoittanut, mutta nuoriLemminkäinen oli niistä vain innostunut. Nyt hän oli vihdoin ominsilmin ja korvin niitä kokemassa.

Tuvassa joku nousi seisomaan ja loitsuiyksitoikkoisella äänellä. Sai tuopit pirtin pöydällähyppimään tai palavan kalikan ilmassa lentämään. Ihastuneista japelokkaistakin huudahduksista päätellen ne olivat yksinkertaistenkyläläisten silmissä vallan ihmeellisiä asioita.

"Vai lennätätte te tuoppeja ja kekäleitä;lasten leikkejä nuo ovat minun voimieni rinnalla!" mutisiLemminkäinen ja itsevarma hymy levisi miehen jämerille kasvoille.Terävät silmänsä tarkastelivat uudemman kerran tuvassa olijoitaja kalevalainen havaitsi, että joukossa ei ollut yhtään sotilasta.Ei ainuttakaan oikeaa urhoa! Pelkkiä sananvääntäjiä; vanhojaukkoja ja rähjäisiä kylän ämmiä laulajaisia pitämässä. Tämäporukka ei hänelle pärjäisi! Kalevalainen tiesi itsensä voittajaksi!

Sinkosi ruoskan kädestään sinne, mistä oliviimeksi koiran ääntä kuullut. Pureskelkoon hurtta sitä. Sittenhän harppoi ovelle ja oli jo riuhtaisemassa sitä auki, kun pysähtyihetkeksi. Ihan väkisin pakotti itsensä rauhalliseksi ja vastasitten avasi oven varoen, kolahduksia välttäen. Äänettöminaskelin meni sisälle aikoen väen yllättää. Vaan ei montaaaskelta ehtinyt ottaa, kun jo havahtui laihanoloinen piikavieraaseen. "Mikäs outo kulkija se siinä niin ujosti hiipii?" kysäisi tämä ohuella, kirkkaalla äänellään.

Oven suussa seisoi pieni mies pitkä miekkavyöllään. Pyhäpuvussaan, koreissa liiveissään, komea vaaleatukka hartioilla valtoimenaan. Oli kuin itse kuningas olisi astunutköyhän rahvaan täyttämään saliin.

Pohjolan akka, ylen lihava, tummakasvoinen nainen,lyllersi närkästyneen näköisenä huoneen periltä keskellelattiaa tulijaa katsomaan. "Miten sinä tänne pääsit,maankiertäjä."

Ja vastausta odottamatta jatkoi omistaepäluuloistaan tuohtuneena: "Minulla on ulkona talonvahti,jonka olen raa'alla lihalla ruokkinut ja omin käsin talonvahdiksikouluttanut.

Akka kiihtyi omista sanoistaan ja jatkoientistäkin kiukkuisemmalla äänellä: "Mikä olet sinämiehiäsi, kun olet päässyt tupaani vahdin meteliä nostamatta?Tappanutko sinä olet minun koirani? Sen sinä saat kyllä kalliistimaksaa!"

"En ole tullut tänne vahtikoirienhaukuttavaksi enkä susien ulvottavaksi!" vastasi Lemminkäinenitsevarmasti. Hymystään huolimatta häntä loukkasi, että Pohjolanakka ei häntä tuntenut. Lieneekö koskaan kuullutkaan. Piti maankiertolaisena, joka kerkeästi pakenisi kylän koiria. Sen saisi akka pian maksaa!

Akkaa tihruisiin silmien katsoen itsevarmuus äänessäänhän lausui: "Olen laulaja Lemminkäinen Kalevalasta ja minullaon matkassa isäni loitsut. Poikana emo pesi minut joka tielletaitajaksi ja muutoinkin mahtavaksi. Taidan laulaa ilmat ja meret jamaan mannutkin. Enkä ole vertaistani vielä tavannut!" Muutamanaskeleen peremmälle ottaen hän antoi tuiman katseensa kulkea pitkintuvan väkeä. Mustissa ja harmaissa rääsyissä olivat kaikki.Joillain miehillä liiveissä punaista raitaa, naisilla valkoistakaulassa. Köyhän näköistä ja jotenkin aran oloista oli tuvan täyttänyt väki. Vilkuilivat syrjäkarein emäntänsä suuntaan.

Pohjolan akka oikaisi köyryn selkänsä ja vaikkavieraan ulkomuoto silmää miellyttikin, niin käytöstavat olivatPohjolan valtiattaren tuvassa kovasti sopimattomat. Tuhahti halveksivasti:"Kyllä sinun suusi käydä osaa ja tyhjää uhota, mutta eikalevalaisesta laulajaksi ole!"

Tästäkös Lemminkäinen kimpaantui. Astuiraskain askelin aivan tuvan keskelle ja alkoi voimakkaalla äänellälaulaa ja loitsuta. Purki ilmoille äitinsä antamia sanoja joita olimatkalle ottanut.

Äänen kohotessa alkoi silmistäänloistaa vaalea hehku. Mies iski jykevästi saapastaanharmaantuneisiin lattialankkuihin, ja samassa kimmahti kipinäkirjaillun paidan helmoista. Sitten toinen ja kolmaskin ja pian helmaaivan salamoi. Kansa tuvassa vetäytyi kauhistuneena kauemmas jaalkoi akan suuri tupa käydä ahtaaksi moisen miehen edessä.

Laulun yhä jatkuessa ja sanojen synketessä alkoitupakin täristä ja lattialankut paukahdella. Seinähirsien raoistakarisi tilkkeitä ja ilma tuvassa kävi sakeaksi pölystä. Akatkiljahtelivat kauhusta, miehet katsoivat esitystä kalvenneina. Eivätolleet ennen moista nähneet.

Ojensi Lemminkäinen kätensä juhlakansaa kohtija vielä äsken niin tiukoille kasvoille kohosi ilkikurinenhymynvire. Jo valahtivat kylän miehet lattialle, kaikki kaksitoistataitavaa Pohjolan laulajaa. Voimattomina permannolla makasivat jasylkivät kiviä ulos suustaan. Naiset ja lapset säntäsivätpakosalle, kuka mistäkin ovesta, jotkut lähimmästä ikkunasta.Pohjolan akkakin vetäytyi tuvan taaimpaan nurkkaan, mutta jäi sinnekovana kuin kallio. Puristi kätensä tiukasti nyrkkiin ja suu oheniviivaksi. Kiukkuaan pidellen heristeli nyrkkejään Lemminkäiselle, tämänlaululle kuitenkaan mitään voimatta. Vaan ei aikonutkaan paetaomasta talostaan.

Jo pääsivät miehetkin liikkeelle, kunkalevalainen laulaja veti hetken henkeä. Silmät kauhusta pyöreinäsäntäilivät sikin sokin ulos pihalle. Parkuivat suureen ääneenkuin maailman loppu olisi ollut tulossa.

Vielä pihallakin Lemminkäisen laulu tavoittijotkut onnettomat. Kuin jättiläisen raskas käsi olisi tarttunutniskasta kiinni, ja heittänyt heidät päistikkaa läheiselleaholle. Muutamat, Lemminkäisen silmissä taidokkaimmat laulajat, hänsinkosi kauemmaksikin, aina Rutjan kosken keskelle. Sen syyskylmäänvirtaan.

Eivätkä tuvasta suinpäin pakoon juosseet enäätakaisin kaivanneet.

Ei Lemminkäinen itselleen tuntemattomia miehiä mitenkäänvihannut, mutta akka oli häntä loukannut ja halusi tehdä kaikille selväksi, että kuka olikaan laulajien laulaja!

Kiukkuaan puhisevan Pohjolan akan seurana oli enääMärkähattu karjapaimen. Tuo elämän runnoma Pohjolan akan tyhmäorja, joka kuvitteli vapaa mies olevansa. Yksinkertainen, muttaemäntänsä pelossa kasvanut ja hyödyllinen.

Märkähattukin oli pahasti pelästynyt Lemminkäistäkuten muutkin, mutta tiukka kivahdus Pohjolan akalta oli saanutoven suuhun jo ehtineen miehen jäämään aloilleen. Akkaa hän pelkäsi enemmän kuinkalevalaista tai kuolemaa. Laulun tauottua Märkähattu arvelikalevalaisen käyttäneen voimansa loppuun ja luuli saaneensa tilaisuuden miellyttääPohjolan akkaa. Uskoi onneton aivan liikaa itsestään.

"No mikset minua ulos laulanut, kun kaikkinuoremmat ja heikommat aholle heitit." Ja omista sanoistaaninnostuen Märkähattu otti vielä pari arkaa askelta Lemminkäistäkohti ja jatkoi: "Etkö sinä suunsoittaja minuun pysynyt.Taisit kuin taisitkin kohdata vahvempasi!"

Pohjolan tietäjät vastikään kukistanutLemminkäinen oli täynnä itseään ja vastasi pilkallisesti: "Jakaltaiseesiko lantakasaan minä arvokkaita sanojani tuhlaisin! Sinäolet jo syntyään niin kurja, ettei sinua tarvitse edes ilveelläpilkata. Nuorena makasit oman siskosi ja poltit hengiltäottoäitisi. Ei ihme, että oikea äitisi sinut suolle hylkäsi,kun näki, millaisen oli saanut! Ei tuollainen ole puolenkaansäkeen arvoinen." Sylkäisi vielä karjapaimenta kohtikäännähtäen tästä poispäin kertoen käytöksellään, ettäasia oli loppuun käsitelty.

Tästäkös Märkähattu loukkaantui sydänveriä myöten. Toki oli hänen lapsuutensa ankeaa ollut, sen mies totisesti tiesi. Mutta Lemminkäinen liioitteli pahanlaisesti ja ottoäidin kuolemasta puhuminen ihan revittyä sielua viilsi. Se oli hänelle yhäti arka paikka. Lehmä oli potkaissut kynttilän nurin ja liekit heinäkasaan ehtivät. Sen oli Märkähattu itse omin silmin nähnyt, vaikkei tyhmänä ollutkaan älynnyt tulta sammuttaa, vaan oli jäänyt paloa vierestä katsomaan. Tämä oli seurannut häntä läpi elämän, talviyöstä toiseen, ja tiedossa olisi taas synkkiä hetkiä yksinäisessä asumuksessa.

Pahoin nöyryytettynä Märkähattu poistuisanaakaan sanomatta tuvasta. Astui hevosensa selkään ja ratsastikotiinsa, Tuonelan mustan virran äärelle. Siellä oli hänenasumuksensa, surkeanoloinen tölli aivan lähellä tummaa virtaa.Niin huono ja niin vierellä Tuonelan miehen vettä, että kelleentoiselle se ei olisikaan kelvannut. Siinä läheltä kulki tieKalevalaan ja sitä olisi Lemminkäinen vielä kerran käyttävä.

"Ja silloin minä kostan jokaisen sanan.Kostan perusteellisesti. Viimeiseen siniseen asti!" kähisi katkera mies ääneen syljen roiskuessa kellastuneitten hampaitten välistä.