Alkuun 16 18

Kalevala kirja netissä

Jakso 17 - Porojen poikimasijoilla

Heräsi kuumeinen mies ankeaan aamuun. Vaatteet olivat jo kuivat, mutta mieli oli yhäti maassa. Väärä hirvi! Kalevalan kaunomieli oli ollut houkka ja sekös loukkasi Lemminkäistä.

Oli enää yksi maan kolkka katsomatta. Oli miehen mentävä kauas Lapin maahan, aina porojen poikimasijoille. Sinne jonnekin pimeän Pohjolan tuolle puolen. Niinhän se teerineito oli hänelle kertonutkin, vaikkei mies lepertelijää ollutkaan uskonut. Sinne veisi nyt kalevalaisen kulku, eivätkä pienet kuumeet matkaa estäisi.

Pohjattoman pitkän vaelluksen jälkeen päätyi metsämies tunturin laelle, näki tunturin tunturin jälkeen. Laaja oli Lapin maa. Pakkanen oli kiristynyt jo näin alkutalvesta ja kylmä tuuli tahtoi silitellä metsämiehen kasvoja ankaralla kädellä. Silti selkä oli vielä hiessä tunturille nousun jäljiltä.

Päiväläisen häikäisevän kirkkaasti maailmaa valaistessa tavoitti silmä elämääkin. Alhaalla tunturin juurella, metsäisessä painanteessa, häämötti lappalaisten kylä. Mahtaisivatko tietää Hiien hirvestä? Jo pian erotti Lemminkäinen pieniä, poronnahkaisia kotia. Ja jokaisen kodan huipulta, ristikkäisten riukujen keskeltä, kohosi taivaalle savunkiehkura.

Kalhu ja lyly rinnan Lemminkäinen luistatteli puutonta rinnettä pitkin kohti metsikköä. Kesken rauhaisan liu'un hän alkoi kuulla mekastusta. Kylästä se tuli. Jotain oli siellä pahasti vialla kun tunturiin asti hälinä kuului.

Koirat räksyttivät ja vilistivät ympäriinsä, rohkeimmat haistoivat kulkijan jo kaukaa ja ryntäsivät näyttämään hampaitaan Lemminkäiselle. Metsämies iski lähimmäksi ehtinyttä sauvallaan ja ulvahduksen saattelemana koira kaikkosi kauemmas. Vaan irvistely ja murina vain yltyi kun puolenkymmentä rakkia pian kerääntyi vihaisena Lemminkäisen ympärillä, jokaista sauvaliikettä kärkkäästi seuraten.

Asumusten lähelle päästyään kalevalainen sai korviinsa akkojen valitusta ja lasten parkua. Kaksi kotaa oli maassa ja väki kaiveli taljojen alta tavaroitaan. Yksi vanha akka repi esille patansa valittaen maahan mennyttä keittoaan. Toinen, nuori ja nätti pitkässä mustassa tukassaan, sammutteli kytevää poronnahkaa, joka oli ottanut tulta nuotion päälle pudottuaan. Ja yhden kodan puut olivat pahasti kallellaan. Vähän kauempanakin näkyi kärsineitä kotia, oli puita poikki tai pala seinää alas valahtanut.

"Mitäs tämä... ?" kysäisi Lemminkäinen ohi puuskuttavalta, poronnahkoihin sonnustautuneelta paksulta akalta. "No se hirvi, sehän se!" vastasi akka jatkaen matkaansa päätään edes kääntämättä.

"Iso hirvi, mokoma," urahti Lapin mies joka oli tassutellut Lemminkäisen vierelle huomaamatta.

Iso hirvi! Jo syttyi Lemminkäisen mieli. Hiienkö hirvi? Olisiko hän sittenkin oikeilla jäljillä? Ehkei se sievä teerineito sittenkään ollut joutavia sanaillut.

"Kaksi kotaa se pahalainen kaatoi ja toinen meinasi tuleen syttyä. Ruuat menivät maahan ja saa lihat koirille syöttää kun sorkkien alle tallautuivat!" selitti Lapin mies kiukkuisena. "Menetkös siitä!" hän tokaisi ja potkaisi lahkeita näykkinyttä koiraa. Tämä vinkaisi ja livahti kauemmas, toisten koirien joukkoon mekastamaan.

"Akat pitävät pahempaa ääntä kuin koirat. Olemme niin kertakaikkisen kelvottomia miehiä, kun emme sitä estäneet. Tästä saadaan kuulla vielä monta päivää." Puhalsi mies nenänsä tyhjäksi lumihankeen ja jatkoi "Kuka sitä viitsii jokaista koiranrähäkkää lähteä tutkimaan. Nehän mekastavat keskenäänkin. Tai jahtaavat jotain jänispoloa joista ei jää edes ehjää karvaa isännälle."

Lemminkäisen mielessä kuumotti; hän oli vihdoinkin päässyt Hiien hirven jäljille. Mieli teki kiljua ulos riemunsa, mutta tällä kertaa malttoi kuitenkin mielensä. Oli aivan hiljaa antaen lappalaisen purkaa pahaa mieltään. Ties vaikka saisi kiukustuneista poromiehistä apua hirven pyyntiin.

Hetken aikaa surkeaa kohtaloaan valitettuaan pienisilmäinen mies katsoi vierasta hieman pitempään. "Vaan mikäs se on etelän miehen tänne saanut, tunturien keskelle. Eihän teikeläiset osaa edes Lapissa eksymättä kulkea."

"Metsälle lähdin, kaukaa Kalevalasta. Hirveä olen ollut pyytämässä ja taisinpa vihdoinkin päästä juuri oikean saaliin jäljille." Lemminkäinen vastasi ääni näennäisen rauhallisena. Hiien hirven juoksut olisi pian juostu!

"Tuon perkeleen jos kaadat, ja lihoiksi pistät," innostui Lapin mies ja äänensävykin muuttui. "Niin olemme ikuisesti kiitollisia. Sai se sen verran pahaa jälkeä aikaiseksi!"

"Otan sen kiinni elävänä ja hyvässä kunnossa. On minulle siitä vallan palkkio luvattu." Ja vaikeni mies kiitävän hetken ajaksi kun tuleva morsian mielessä häivähti.

"Komea elikko se oli," puuttui puheeseen keski-ikäinen Lapin akka kitisevällä äänellään. Eläväinen tihrusilmä selitti isot valkeat karvakintaat kädessään. "Iso ja kiiltäväkarvainen hirvi. En ole ennen moista nähnyt, miten lie tänne tullutkin. Eiväthän hirvet näin pohjoisessa kulje, tämä on porojen maata. Vai mikä etelän... - Hei, antakaas niiden vaatteiden nyt olla!" hän yhtäkkiä huudahti kasaan mennyttä kotaa siivoaville naisille ja lähti astelemaan heidän luokseen hirven aikaansaamia tuhoja voivotellen.

"Se on itsensä Hiien hirvi, ei mikään tavallinen sarvipää," jatkoi Lemminkäinen juttuaan miehen kanssa. "Ja näittehän te itsekin, että ei se mikään tavallinen hirvi ole."

"Ja mikä se sellainen Hiien hirvi sitten on?" mutisi Lapin mies syrjäkarein Lemminkäistä vilkuillen. Hän oli alkanut epäillä, että tämä ei ollutkaan mikään tavallinen metsämies.

Lemminkäinen alkoi kertoa hirvestään. Pelotteli vielä muitakin paikalle kertyneitä lappalaisia Hiien hirven pahoista voimista, jos sitä ei heidän mailtaan pois saataisi. Oli saatava kiinni ja vietävä elävänä pois, että veisi pahat henget mukanaan. Jos mokoma tunturiin kuolisi, niin henget ilmoille lähtisivät ja vaivaisivat tienoota miespolvien ajan.

Taitavana tarinankerojana Lemminkäinen osasi laitella sanansa sopivasti. Vaan ei tyrkyttänyt sellaista, mitä miehet eivät tahtoneet todeksi uskoa. Hyvin pian hän totesi saavansa innokkaita miehiä avukseen Hiien hirveä pyytämään. Olisi vain pidettävä aisoissa, etteivät ihan tappaisi, sillä Pohjolan akalle se olisi vietävä elävänä.

"Minä olen ajanut tuota hirveä jo pitkään, aina Kalevalan saloilta asti. Se on otettava elävänä kiinni ja se onnistuu, kun saan teiltä joukon hyviä hiihtäjiä matkaan. Pääsette eroon pahasta hengestä ja lisäksi maksan pussillisen hopeaa, jonka saatte jakaa keskenänne," Lemminkäinen jatkoi kaivaen taskujensa kätköistä esille pullean nahkakukkaron, jota hän heilutteli miesten ihailtavana.

Lähin lappalainen otti sen käteensä ja painoa punnittuaan totesi siinä olevan riittävästi joukolle taitavia hiihtäjiä useammankin päivän ajoon. "Kunhan se peijakas vain tuntureilta iäksi katoaa," mille miesjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa.

Lemminkäinen suorastaan kihisi innosta. Pian olisivat Hiien hirven juoksut juostu. "Ei kun matkaan! Ja akat laittakoot astiansa kuntoon ja lapset kerätkööt polttopuita. Haemme toisen elikon syötäväksi." Eikä tullut mies ajatelleeksi, että minkä eläimen hän lihoiksi laittaisi!

Seuraavaksi 18:
Lapin miesten matkassa