Muurmannin rata, Sorokka

Strateginen rautatie

Saksan idänsotaretken esisuunnitelman tehnyt kenraali Marcks sekä varsinaisen sotasuunnitelman laatija kenraali Paulus, eivät pitäneet Murmanskin valtausta tärkeänä. Hitler kuitenkin muutti joulukuun 1940 alussa sotilaidensa sotasuunnitelmaa määräten Murmanskin vallattavaksi huolimatta siitä, että operaatio oli

tarpeeton, sillä Berliinin omien suunnitelmien mukaan sodan piti kestää vain 2kk-4kk,^[3] eivätkä länsivallat ehtisi näin lyhyessä ajassa toimittaa merkittäviä materiaalimääriä Neuvostoliittoon

mahdoton, sillä Petsamosta itään oli 20km matkalla vain louhikkoista erämaata ja maantie alkoi vasta Litsalta. Murmanskiin vievä tie olisi neuvostojoukkojen huollon käytössä, mutta Saksan Norjan-armeijan huolto joutuisi toimimaan kantohevosilla ja muuleilla

vahingollinen, sillä se sitoi noin 80.000 saksalaista tarpeettomaan sotatoimeen ja OKW:n komentaja kenraali Wilhelm Keitel kutsui sitä peräti retkeksi.^[4]

Adolf Hitler liitti Suomen mukaan sotaan vastoin kenraaleidensa suunnitelmia

Sodan pitkittyessä yli oletetun ajan, Murmanskista tuli syksystä alkaen lännen avustuskuljetuksille nopein ja tärkein reitti. Maayhteys Persian kautta oli tuolloin erittäin heikko vaatien merkittävät parannustoimet. Tyynen meren reitti oli hidas ja poliittisesti riskialtis.

Muurmannin radasta yhteys itään, Sorokasta Arkangeliin, oli avautunut marraskuussa 1940.^[5] Haararadan risteys sijaitsi muutama kilometri itse kaupungin eteläpuolella.

Suomalaisten katkaistua radan etelämpänä, Sorokan väylä oli talvella 1941-1942 ainoa hyvin toimiva väylä lännen avustuksille. Vuoden 1942 alussa sen kuljetuskyky oli 15-18 junaparia vuorokaudessa, mikä vastasi suurin piirtein kahden Liberty-aluksen kapasiteettia.

Operaatio valokeilaan

Radan katkaisu Sorokassa lienee tullut ensimmäisen kerran esiin syyskuussa 1941. Mannerheim torjui saksalaisten useat ehdotukset osallistumisesta Leningradin vastaisiin sotatoimiin, mutta esitti sen sijaan suomalaisjoukkojen hyökkäystä Sorokkaan. Samaan hengenvetoon hän ehdotti saksalaisille alistettujen suomalaisdivisioonien siirtämistä omaan käyttöönsä. Marsalkka myös asetti ehdoksi Leningradin kukistamisen, jolloin olisi mahdollista käyttää 8-9 prikaatia Sorokkaa vastaan.^[6] Mannerheimin ehto suurkaupungin valtauksesta sisälsi riskin, että Hitler olisi polttanut päreensä.

Myöhemmin saksalaiset ehdottivat radan katkaisua suomalaisten toimesta, mikä oli Päämajalle epämieluisa ehdotus, mutta vaikean ruokatilanteen vuoksi Saksaa ei voinut asettua vastustamaan jyrkästi. Päämaja kuitenkin siirsi hyökkäyksen ajankohtaa askel kerrallaan kevättalveen 1942, eikä operaatiota koskaan toteutettu. Päämajan politiikka muistutti kovasti suhtautumista Leningradiin.

Syksyllä saksalaisten sotatoimet Suomen lähialueilla olivat jo tahmaantuneet. Pyytäessään suomalaisilta apua Leningradin kukistamisessa, he samalla tunnustivat omien voimiensa riittämättömyyden. Pohjoisimpana Petsamon tasalla saksalaisten etenemistä oli kestänyt vain 3 päivää ja etenemiset Kantalahteen sekä Vienan Kemiin olivat nekin osoittautuneet ylivoimaisiksi. Sorokka sijaitsi Saksan Norjan-armeijan ja Suomen armeijan vastuualueiden rajan lähellä, mutta saksalaisten puolella. Asiallisesti ottaen Mannerheim asetti jatkotoimet saksalaisten vastuulle tietäen, että nämä eivät niihin pystyisi. Lokakuussa Hitler määräsikin pohjoisen joukkonsa asettumaan puolustukseen.

Aaro Pajarin suunnitelma

Kenraalimajuri Aaro Pajari

Päämajassa asia nousi vakavammin esille Kannakselle sijoitetun 18.D:n komentajan toimesta. Kenraalimajuri Pajari tunnettiin loistavana sodankävijänä, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt politiikkaa, vaan potki iloisesti yli aisan. Pajari lähetti marraskuun puolivälissä henkilökohtaisen kirjeen – ohi virkatien – suoraan Mannerheimille. Pajarin ajatuksena oli lännen avustuskuljetusten katkaisemisen lisäksi koko Kuolan niemimaan eristäminen. Toteutuessaan tämä olisi lyhentänyt Suomen rintamalinjaa ja sotilaallisesti uudet asemat olisivat olleet erittäin hyödylliset.

Pajari katsoi, että edullisinta olisi ollut hyökätä Sorokkaan pikaisesti, ennen syvän lumen aikaa, viimeistään tammikuun alussa. Tällöin Neuvostoliiton vastatoimet pääsisivät alkuun vasta keskitalven tultua, jolloin suurisuuntaiset hyökkäystoimet ovat vaikeita jokaiselle armeijalle. Loppuvuodesta 1941 Suomen armeijan voima suhteessa neuvostoarmeijaan oli kaikkein voimakkaimmillaan koko sodan aikana.

Alkutalvesta toteutettuna hyökkäys olisi ollut myös hyödyllinen, koska se olisi estänyt Lend-Leasen kuljetukset kokonaan kevääseen saakka. Arkangelin satama jäätyi talvisin, joten sitä ei olisi voitu käyttää. Sen sijaan lopputalvella tai keväällä toteutettu onnistunutkin hyökkäys olisi ollut lähes hyödytön, koska avustukset olisivat kulkeneet Arkangelin sataman kautta.

Mahdottomia ehtoja

Saksalaiset olivat kiinnostuneet Sorokan operaatiosta, mutta Mannerheim ei pitänyt sen kanssa kiirettä. Joulukuun puolivälissä ylipäällikkö tapasi saksalaisjoukkojen komentaja von Falkenhorstin Rovaniemellä ehdottaen operaatiota toteutettavaksi maaliskuun alussa 1942 eli juuri syvän lumen aikaan. Tämä ei tietenkään sopinut talvisodankäyntiä osaamattomille saksalaisille.

Nikolaus von Falkenhorst toimi sodan alkuaikoina Pohjois-Suomen saksalaisjoukkojen ylipäällikkönä

Falkenhorstilla oli OKW:n määräys hyökätä Kantalahteen, mutta Mannerheim painotti Sorokkaa. Kaupunkia ei kuitenkaan oltu nimetty tavoitteeksi ennen sotaa laaditussa alkuperäisessä suunnitelmassa. Kumpikaan osapuoli ei myöskään katsonut voivansa irrottaa joukkoja kyseiseen operaatioon.

Pian Rovaniemen tapaamisen jälkeen saksalaisjoukot perääntyivät Leningradin rintamalla, Laatokan kaakkoispuolella Tihvinässä. Erfurthin mukaan tämä olisi saanut Mannerheimin luopumaan Sorokan operaatiosta. Yhteysupseerin mielipide vaikuttaa kuitenkin liioittelevalta, sillä niillä ei ollut sotilaallista yhteyttä. Lisäksi Tihvinästä perääntyminen oli kokonaisuutta ajatellen marginaalinen asia; etenemiset ja perääntymiset ovat sodan arkipäivää.

Saksan ylimmässä sodanjohdossa vaihdettiin maalitolppien paikkoja. OKW ilmoitti Norjan-armeijalle 20. joulukuuta, että aiemmista käskyistä poiketen Kantalahdesta luovutaan ja sen asemesta keskitytään hyökkäykseen kohti Sorokkaa. Samalla se päätyi ratkaisuun, jonka mukaan Siilasvuon toiminta-alue ja lisäksi myös 6.D siirrettäisiin Mannerheimin alaisuuteen.^[7] Tällöin lähestulkoon kaikki saksalaisille alistetut suomalaisjoukot olisivat palautuneet Mikkelin käskyvaltaan. Petsamossa sotinut, yhdellä pataljoonalla kevennetty Jalkaväkirykmentti 14, jäisi saksalaisten alaisuuteen muutamien pienempien osastojen kanssa.

Kansainvälinen politiikka

Kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo

Saksalaiset olivat kuitenkin omissa Sorokka -suunnitelmissaan myöhässä. Presidentti Ryti oli jo kuukautta aikaisemmin, marraskuun alussa, kirjoittanut Mannerheimille kirjeen, jossa hän kertoi pitävänsä Siilasvuon etenemistä kohti Muurmannin rataa poliittisista syistä huolestuttavana.^[8] Suomalaiskenraalin sotatoimet pysähtyivätkin pian tämän jälkeen.

Saksalaiskomentaja von Falkenhorst epäilikin pysähtymisen taustalla olleen poliittiset syyt, sillä saksalaiset tiesivät Siilasvuon alaisten pitäneen hyökkäyksen jatkamista mahdollisena.^[9] Suoraa käskyvaltaahan Mannerheimilla ei ollut, sillä Siilasvuo oli alistettu saksalaisille.

Yleisesti onkin pohdiskeltu mahdollisuutta, että hyökkäys Muurmannin radalle Sorokassa olisi johtanut Yhdysvaltain sodanjulistukseen, sillä avustuskuljetusten katkaisu olisi vahingoittanut USA:n etuja. Iso-Britannia oli kuitenkin jo katkaissut Suomelta kaikenlaisen meriliikenteen Yhdysvaltoihin, joten sodanjulistus ei olisi välittömästi muuttanut mitään. Lisäksi se olisi ollut merkityksetön, mikäli Saksa voittaisi sodan; pikemminkin se olisi tuolloin vahvistanut Suomen asemaa Berliinin silmissä. Yhdysvaltain mahdollinen sodanjulistus on saattanut huolestuttaa ainoastaan niitä suomalaisia, jotka 1941 lopulla uskoivat vakaasti länsivaltain voittoon.

Laivasaattue Jäämerellä on joutunut hyökkäyksen kohteeksi – Kuva: Wikimedia Commons

Vedenjakaja

Loppuvuodesta 1941 alkaen suomalaisten viestit länteen ja toisaalta viestit Saksaan, alkoivat erota toisistaan. Koska presidentin ja hallituksen päätökset olivat määrääviä, joutuu kysymään, että olivatko sotilaalliset viestit pelkästään saksalaisten mielistelyä. Saksalaisten edessä oli liehutettava sotalippua, sillä Suomessa oli vain puolet tarvittavasta ruuasta eli mutkat suoriksi vetäen voi sanoa, että tuona ajankohtana kahta miljoonaa suomalaista uhkasi nälkäkuolema.

Suomen Tukholman-lähettiläs Jarl Wasastjerna – Kuva: Tiedemuseo Liekki

Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs Arthur Schoenfeld

Joulukuun alussa Suomen Tukholman-lähettiläs Wasastjerna tapasi Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs Schoenfeldtin ja kertoi, että Suomi ei tulisi vahingoittamaan Yhdysvaltain etuja pohjoisessa. Viesti ei ollut virallinen, mutta taustalla olivat suomalaislähettilään keskustelut mm presidentti Rytin kanssa.^[10]

Saksalaisilla yhä mielenkiintoa

Kenraali Erik Heinrichs kävi Itä-Preussissa tammikuussa 1942, jolloin OKW:n päällikkö Keitel kertoi suunnittelevansa Sorokan operaatiota toteutettavaksi maaliskuussa yhdessä suomalaisten kanssa. Heinrichs vastusti ajatusta kertoen, että muualla pitäisi tapahtua isompia asioita, jotta suomalaisjoukkoja voitaisiin käyttää operaatioon. Tällä suomalaiskenraali viittasi saksalaisten lupaamaan Leningradin valtaukseen, minkä ehdon Mannerheim myöhemmin vahvisti.^[11] Heinrichsin mukaan operaatio onnistuisi paremmin Saksan itärintaman kevätoffensiivin aikaan.^[12]

OKW:n komentaja kenraali Wilhelm Keitel

Helmikuun alussa neuvoteltiin taas; tällä kertaa Mannerheimin keskustelukumppanina oli AOK Norwegenin uusi ylipäällikkö kenraali Dietl. Saksalaiskenraali joutui myöntämään joukkojensa heikon tilan kertoen, että vasta kesään mennessä hänellä mahdollisesti olisi voimia operaatioihin. Pian tämän tapaamisen jälkeen Mannerheim ilmoitti Keitelille luopuvansa Sorokan operaatiosta. Helmikuun puolivälissä ylipäällikkö kertoi Mikkeliin saapuneelle Saksan ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö Karl Schnurrelle, että "Minä en enää hyökkää."^[13]

Suunnittelu Suomessa

Päämajoitusmestari kenraali Aksel Airo

Operaation paras ajankohta, loppuvuosi 1941, oli jo mennyt ohi, mutta alkuvuodesta 1942 sen suunnittelu jatkui Päämajassa kenraali Airon johdolla.

Offensiivin onnistuessa olisi uusi puolustuslinja ollut selvästi silloista lyhyempi ja vahvempi, mistä Päämajassa oltiin yksimielisiä. Tammikuussa majuri Majewski oli hyökännyt 2.000 miehen suuruisin voimin Maj Gubaan, mikä oli osoittanut, että Suomen armeija kykeni toimimaan menestyksellisesti pataljoonaa suuremmilla joukoilla korpimaastossa, tieyhteyksien ulottumattomissa.

Maaliskuussa tehtiin Sorokkaa ajatellen jopa valmistelevia joukkojensiirtoja, kun 12. Prikaati matkasi Rukajärven suuntaan ja yksi panssaripataljoona oli valmis siirtymään Karhumäkeen. Tiiksjärvelle oli tarkoitus sijoittaa 70-90 saksalaiskonetta ja sitä valmistelevia joukkoja oli jo saapunut lentokentälle. Maaliskuun lopulla Raappanan ja Laguksen joukot olivat hyökkäysvalmiudessa.^[14]

Presidentin mielipide

Muurmannin radan ja Sorokan kohtaloista päättivät Suomen osalta presidentti Ryti ja Marsalkka Mannerheim

Aktiivit sotatoimet päärintamilla olivat päättyneet syyskuun alussa Kannaksella, lokakuun alussa Syvärillä ja joulukuun alussa Itä-Karjalassa. Suomalaisten suurin omaehtoinen operaatio joulukuun 1941 jälkeen oli Suursaaren valtaus seuraavana vuonna rykmentin suuruisin voimin, mikä oli marginaalinen sotatoimi. Tämän jälkeen Suomen armeija pelasi korttia korsuissaan maan alla aina kesän 1944 suurhyökkäykseen saakka.

Kenraali Airon mukaan Sorokan valtaaminen olisi ollut mahdollista ja hän vei suunnitelman Mannerheimille. Ylipäällikkö ei tehnyt päätöstä, vaan lähti maaliskuussa eversti Viljasen kanssa Helsinkiin esittelemään asiaa maan poliittiselle johdolle. Hyökkäykselle oli saatava presidentin hyväksyntä, sillä tämä oli jo 5 kuukautta aikaisemmin vaatinut Muurmannin rataa kohti edenneen Siilasvuon pysäyttämistä, ja tuolloin Mannerheim oli noudattanut presidentin tahtoa. Sorokka-suunnitelma olisi ollut vielä merkittävämpi toimenpide kuin Siilasvuolta evätty radankatkaisu, sillä USA oli jo mukana sodassa. Suunnitelman esittelytilanteessa Helsingissä oli läsnä myös pääministeri Rangell. Tapaamisen lopuksi presidentti ilmoitti pohtivansa asiaa ja vastaavansa Mannerheimille kirjeitse.

Rytin vastauksen lyhennysote on oheisissa dokumenteissa. Huomiota herättää, että presidentti – siviili – ensin pohdiskelee sotilaallisia asioita esittäen epilyksensä operaation onnistumisesta ja viittaa sodanvaaraan "Amerikan kanssa". Lopulta hän kuitenkin toteaa, että "Herra Sotamarsalkalla on luonnollisesti täysi vapaus oman harkintansa mukaan ratkaista asia". Se oli herrasmiehen kohtelias, mutta kielteinen vastaus.

Presidentti Rytin vastaus Mannerheimille – Kuva: Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Rytin vastauksen toinen sivu – Kuva: Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Presidentin mielipiteen selvittyä kenraali Airo lensi seuraavana päivänä, aivan viime hetkellä, 26.3.1942, Tiiksjärvelle kertomaan, että operaatiosta oli luovuttu.

Huomiota herättäviä seikkoja

Sota palvelee poliittisia tavoitteita, minkä vuoksi päättäjät eivät voi kertoa kaikkea sodan aikana. Eikä välttämättä sodan jälkeenkään.

Sorokan esiinotto Mannerheimin toimesta syksyllä 1941 on outo. Sorokka oli saksalaisten vastuualueella, eikä suomalaisten osallistumisesta sen valtaukseen oltu sovittu ennen sodan alkua. Ehdotus saattoi olla saksalaisten lepyttelyä hänen kieltäytyessään sotatoimista Leningradin rintamalla. Mahdollisesti marskin taka-ajatuksena oli Siilasvuon joukkojen saaminen omaan komentoonsa. Tästähän väännettiin toistuvasti kättä saksalaisten kanssa ja III AK palautui kokonaisuudessaan suomalaisille vasta kesällä 1942.

Suomalaisten toiminta syksystä kevääseen oli vetkuttelua, joka siirsi operaatiota jopa mutu -perustein askel kerrallaan kohti myöhäisempää ajankohtaa. Vesa Varesta lainaten: "Kyllä, mutta."^[15] Hyökkäyksen toteuttaminen keväällä ei olisi häirinnyt lännen avustuskuljetuksia juuri lainkaan, sillä ne olisi voitu ohjata Arkangelin satamaan. Kulkuväylä Persian kautta saatiin 1942 hyvään kuntoon ja syksystä lähtien siitä tulikin merkittävä väylä avustuksille.

Suomen armeijan aktiivit sotatoimet muualla olivat jo päättyneet, eikä Saksan voittoon enää välttämättä uskottu. Voidaan kyseenalaista aikomus aloittaa sotatoimet uudestaan.

Mannerheim oli kuukautta aikaisemmin helmikuussa sanonut saksalaiselle lähetystöneuvos Karl Schnurrelle, että "Minä en hyökkää enää." Ristiriita Airon suunnitelman kanssa on todella voimakas, joskin mielipiteet voivat aina muuttua.

Suunnittelua jatkettiin Päämajassa vastoin presidentin syksyllä kirjallisesti esittämää näkemystä (Siilasvuon pysäyttäminen). Lisäksi presidentin tahto oli kerrottu Tukholmassa myös USA:n lähettiläälle lupauksen muodossa. Oliko Sorokka-suunnitelma Päämajan upseereiden harjoitustyö, vaiko saksalaisten mielistelyä? Suomalaisethan olivat useasti evänneet yhteistyön Leningradin rintamalla, mutta Saksasta tarvittiin 2 miljoonan ihmisen ruuat ja jotakin piti heille edes luvata.

Vetkuttelun politiikka

Vetkuttelu on yksi tapa torjua epämiellyttäviä asioita. Usein toivossa, että toinen osapuoli väsyisi, tai että ilmaantuisi jokin ulkopuolinen seikka, joka poistaisi ikävät asiat päiväjärjestyksestä.

Viitteet