Ida Suolahti: Yhteinen vihollinen, yhteinen etu
Kriittinen kirja-arvostelu
Sotavanki kenraalimajuri Kirpitsnikov.
Suolahden kirjassa tarkastellaan Suomen ja Saksan välistä sotavankien vaihtoa jatkosodan ajalta.
Suolahden tavoite aikalaisnäkökulman löytämiseksi on kiitettävää ja tämän ansiosta kirjaa voi pitää tavoitteiltaan parhaana suomalaisten ja saksalaisten välistä sotavankien vaihtoa koskevana julkaisuna.
Johtopäätösten kohdalla menee kuitenkin uskottavuus todella pahasti. Vaikutelmaksi tulee, että ensin on laadittu teoria ja sen jälkeen on pakotettu asioita väkisin teorian mukaiseen muottiin. Tällöin kirja kuitenkin loittonee tutkimustyöstä lähestyen tavallisia julkisuushakuisia mielipidekirjoja. Mikäli tämä on tarkoituksellista, niin silloin kirjan kannessa tulisi lukea isoin kirjaimin: VAIN TUTKIMUSKÄYTTÖÖN.
Kirjaa voi suositella aihepiirin jo ennestään tuntevalle ja erittäin kriittisen silmän omaavalle henkilölle. Sen sijaan tekstiä passiivisesti omaksuvan tavallisen kansalaisen ei kannata tähän tarttua.
Harmaalla taustalla olevien otteiden sivunumerot viittaavat tutkimustyöstä julkaistuun, Helsingin yliopiston sivuilta ladattavaan maksuttomaan pdf-tiedostoon.
Tämä artikkeli on väitöskirjan analyysi, eikä ota kantaa "Ida Suolahti: Yhteiset sotavangit" nimiseen kirjaan.
1. Einsatzkommando hiljeni, mutta vankimäärät kasvoivat
Politrukkien (poliittiset komissaarit ja poliittiset ohjaajat) lähettäminen päättyi "kuin seinään" syksyllä 1942.
Saksalaisten käsiin Sv.leiri 3:sta toimitettuja sotavankeja odotti Suolahden mukaan epäinhimillinen kohtalo.[1]
Sivun 231 taulukon mukaan Valvontaosaston toimesta saksalaisille lähetettiin vuoden 1941 aikana 112 sotavankia. Seuraavan vuoden aikana vankimäärä nelinkertaistui ollen 408 sotavankia. Samanaikaisesti saksalaisten murhakoneisto Lapissa meni kuitenkin päinvastaiseen suuntaan "... loppuvuodesta 1941 Einsatzkommando Finnlandin toiminta hiljeni."[2] Lisäksi sivun 241 mukaan "Ensimmäiset sotavangit siirrettiin sotavankileiri 3:lle 11.11.1941."
Suolahden itsenä antamien tietojen mukaan Einsatzkommandon toiminta hiljeni samanaikaisesti kun vankimäärät kasvoivat. Sv. leiri 3 ja Einsatzkommando olivat yhtäaikaa aktiivisia vain puolitoista kuukautta. Tätä ristiriitaista seikkaa hän ei kuitenkaan tarkastele.
Ristiriita on niin voimakas, että se hyvin raskaasti kyseenalaistaa väitteet Einsatzkommando Finnlandin merkittävästä roolista Suomessa.
2. Eri mieltä olevan tutkimuksen mitätöinti
Sekä sotavankeja että suomalaisia sotilaita asui pahviteltoissa.
Pekka Kauppalan tutkimuksessaan Paluu vankileirien teille esittämät päätelmät sotavankien vaihdon syistä - tiedustelupalveluitten yhteistyö[3] - Suolahti nimeää väheksyvään tyyliin hypoteesiksi.[4] Kauppalan analysoimia arkistolöytöjä[5] sotavankien kohtaloista Suolahti ei asiaperustein kumoa, vaan ainoastaan väittää, että "ei voi löytyä tietoja".[6]
Suolahti sivuuttaa (kiistää) kokonaan sen vaihtoehdon, että sotavangit olisivat päätyneet tiedustelupalvelu Abwehrin käyttöön Saksaan, mihin johtopäätökseen Kauppala on päätynyt.[7] Kauppalaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa osoittamatta, että sotavankikortit ja niihin liittyvät tiedot olisivat väärennettyjä tai että tietoja on tulkittu ammattitaidottomasti.
Omien tietojen puutteellisuus ei ole riittävä peruste toisen tutkijan tietojen mitätöintiin.[8]
3. Valvontaosasto salasi asiat esimiehiltään?
Sotavangin kuulustelu.
Sotilaallinen kuri katosi
Suolahden mukaan valvontaosasto olisi toiminut esimiehiltään salaa.[9]
400: Mikään lähteissä ei viittaa siihen, että tiedustelujaoston päällikköä, yleisesikunnan päällikköä tai ylipäällikköä olisi tiedotettu valvontaosaston sotavankiluovutuksista.
Sotaväen rikoslaki määritteli esimiesten ja alaisten suhteet. Esimies päätti siitä, mitä hänen alaisensa tekivät ja hänen käskyvaltansa oli ehdoton, aina armottomuuteen saakka. Esimiehillä oli myös velvollisuus olla selvillä omien alaistensa tekemisistä, ja näiden puolestaan tuli tehdä selkoa omista tekemisistään. Omavaltaisuus oli kapinaa, josta sodan aikana uhkasi kuolemantuomio.
Suolahden teorian mukaisesti Tiedustelujaoston päällikkö, eversti Melander, olisi ollut täydellisen piittaamaton käskyvaltaansa kuuluvan Valvontaosaston toiminnasta kokonaisen vuoden ajan. Perusteeksi Suolahti kuitenkin esittää ainoastaan sen, että hän ei ole löytänyt asiasta kertovaa käskyä![10]
Salaliitto Valvontaosastolla
Asian salaajiksi olisi pitänyt saada satoja henkilöitä, eikä yksikään saanut lipsua:
Valvontaosaston henkilökunta
Sv.leiri 3:n henkilökunta
Kotijoukkojen esikunnassa Sv.leiri 3:n asioita tunteneet henkilöt
leirejä kiertäneet sotavankitarkastajat
kuljetuksia organisoineet upseerit, autonkuljettajat ja vartijat
leirien elintarvikehuollosta vastanneet henkilöt (elintarvikepulan vuoksi ruoka-annokset jaettiin miehen ja päivän tarkkuudella)
...
Motiivit ja luvat
Suolahti ei myöskään kerro järjellistä motiivia sille, että sadat sotilashenkilöt olisivat muodostaneet salaliiton. Vasemmistonvastaisuus ei riitä syyksi, sillä Suomen armeijan sotilaista 95% oli aseisiin kutsuttuja siviilejä, joista 40% äänesti vaaleissa sosialidemokraatteja.
Sotavankien vaihtoon oli ylipäällikön lupa,[11] jonka tutkija kuitenkin rajaa muihin kuin Sv.leiri 3:n sotavankeihin.
Salaliiton todisteeksi tarvitaan paljon pätevämpi peruste kuin tutkijan tietämättömyys.
4. Sotavangit olivat halukkaita vaihtamaan puolta
Politrukki yhteistyössä suomalaisten kanssa.
Syksyllä 1941 yli 10.000[12] sotavankia oli valmis vaihtamaan puolta. Saksan rintamalla puolenvaihtajia (sotavangit ja siviilit; Hiwi) oli puolen miljoonan luokkaa.
398: Itse luovutustaan anoneista suurin osa halusi palata saksalaisten valloittamalle kotipaikkakunnalleen, mutta saksalaisten vankeuteen haluttiin siirtyä myös taistelemaan bolsevismia vastaan tai paremman kohtelun toivossa. Totalitaarisessa valtiossa kasvaneiden ja usein etnisen alkuperänsä tai sukutaustansa vuoksi kaltoin kohdeltujen neuvostokansalaisten lojaaliutta omaa maata kohtaan vähensi se, että sotavangiksi jääminen oli Neuvostoliitossa rangaistava teko.
Politrukkien vaikea asema
Upseereiden ja politrukkien yhteistyöhalukkuutta on lisännyt se, että Neuvostoliitossa heitä oli odottamassa kuolemantuomio ja myös perheelle oli tiedossa rangaistuksia.[13] Sodan aikana omien teloittaminen oli puna-armeijassa yleistä.[14]
Suolahden omat tiedot tukevat yhteistyöhalukkuutta:
261: Moni upseerisotavanki oli valmis yhteistyöhön suomalaisten kanssa, sillä vangiksi jäädessään upseeri teki maanpetoksen. Stalinin elokuussa 1941 antaman määräyksen numero 270 mukaan jokainen vangiksi jäävä upseeri tai poliittinen upseeri laskettiin rintamakarkuriksi.
Samoin Pekka Kauppalan:
Näissä tapauksissa merkinnät loppuvat mainintaan "kadonnut" ja joissakin tapauksissa "kaatunut" tai joutunut sotavankeuteen. Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa kyseessä on virheellinen informaatio, jota ei ole korjattu jälkeenpäin. [Lähde: Pekka Kauppala Pekka, Paluu vankileirien teille, s150]
Politrukkien suostuttelu Saksan tiedustelupalvelun auttamiseen on ollut äärimmäisen helppoa, sillä kotimaassaan heitä odotti kuolemantuomio.
5. Tiedusteluyhteistyö käsitellään valikoiden
Sotavangin kuulustelu rintamalla.
Tiedustelutehtävä vs tiedusteluyhteistyö
Suolahti kiistää useassa kohdin sotavankien käytön tiedustelutehtävissä:
198: Tietorikas sotavanki ei välttämättä ollut käytettävissä tiedustelutehtävissä.[16]
Tiedustelutoiminnassa on kuitenkin syytä pitää erillään
tietojen luovuttaminen (passiivi toiminta), sekä toisaalta
tiedustelutehtävät (partiotoiminta tai vakoilu).
Työvoimana vaiko tietolähteinä?
Suolahden mukaan Saksan armeija ei käyttänyt upseereita työvoimana[17] ja tämän perusteella ihmettelee, että miksi saksalaiset ottivat heitä vastaan.[18]
233: On houkuttelevaa päätellä, että luovutuksen syy olisi sotavangin taktisissa tiedoissa, mutta luovutuksen ja kuulustelupöytäkirjan päiväyksen tai vangiksi jäämisen välillä on helposti puoli vuotta. Tällöin sotavangin operatiiviset tiedot ovat olleet auttamattoman vanhentuneita.
Tutkija ei analysoi sotavankien pitkäkestoisten tietojen hyödyllisyyttä, joskin muutamassa kohtaa kertoo sellaisiakin tietoja olleen.[19] Hän ei myöskään käsittele sitä vaihtoehtoa, että suomalaiset keräsivät vangeilta ensin kaiken itseään kiinnostavan ja vasta sen jälkeen tarjosivat heitä saksalaisille.
261-262: Vangiksi jääneitä upseereita kuulusteltiin erityisen tarkasti sekä joukko-osastojen esikunnissa että tiedustelu- ja valvontaosaston lukuun koko sodan ajan. Heidän tietojaan tarvittiin sekä taktisten operaatioiden suunnittelussa että vihollisen erikoisaselajien ja teknisten innovaatioiden selvittämisessä.
Sivulla 115 Suolahti kertoo Vlasovin armeijasta, joka koostui Saksan puolelle siirtyneistä puna-armeijalaisista. Yli 100.000 miehen armeijassa on ollut 15 kenraalin lisäksi tuhansittain upseereita. Tämä kertoo hyvin konkreettisesti, että upseereilla oli käyttöä saksalaisille, vaikkakaan ei soralapion varressa.
Natsit eivät teloittaneet tiedustelulle arvokkaita vankeja[20] ja armon saivat myös lääkintähuollon väki.
Upseerisotavangin vastatessa hänelle esitettyihin kysymyksiin, hän on tiedusteluorganisaatiolle kertaluokkaa arvokkaampi kuin lapiotöissä. Tämän vaihtoehdon Suolahti sivuuttaa.
6. Juutalaiset yliedustettuina - vaiko ei?
Sotavangit korjasivat vaatteita.
Juutalaisten yliedustus Sv.leiri 3:lla?
288: Useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että juutalaiset sotavangit olivat yliedustettuina valvontaosaston saksalaisille luovuttamien sotavankien ryhmässä.
Juutalaisilla oli yliedustus Neuvostoliiton hallinnossa
Suolahti antaa kyllä tiedot juutalaisten runsaaseen määrään Sv.leiri 3:ssa, mutta ei lausu johtopäätöstä.
259: ...tosiasiassa noin 20% poliittisista upseereista oli vuonna 1938 juutalaista syntyperää.
297: Neuvostoliiton asukkaista juutalaisia oli noin kolme miljoonaa [1,8% väkiluvusta] vuonna 1939 ... johtavista poliittisista virkamiehistä ... 8 %.
Jari Hanski:
Politbyroon jäsenistä oli juutalaisia 23–37 prosenttia aina vuoteen 1925 asti - - Neuvostoliiton parlamentissa juutalaisia oli 4,1 prosenttia vuonna 1936. Puna-armeijan johdossa heitä oli enimmillään 4,6 prosenttia vuonna 1926. [Lähde: Jari Hanski, Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918-1944, s150]
Miika Kallatsa:
...juutalaisten osuus saksalaisille luovutettujen poliittisten sotavankien joukossa ei ollut poikkeuksellisen suuri, kun sitä verrataan juutalaisten osuuteen puna-armeijan poliittisessa henkilöstössä. [Lähde: Miika Kallatsa, Suomen Saksalle luovuttamat sotavangit jatkosodan aikana, s136:]
Sv.leiri 3:n kautta saksalaisille meni 524 sotavankia, joista 47 oli juutalaisia, mikä tekee 9%. (Kallatsa s136)
Juutalaiset olivat n 10 kertaisesti yliedustettuina politrukkien joukossa, joten on luonnollista, että heitä oli runsaasti myös politrukkileirillä. Poliittisten upseereiden kohdalla he olivat selvästi aliedustettuina.
7. Antisemitismiä armeijassa?
Mooseksen uskolaisten juhlapyhät, alkuaan annettu 28.4.1941 tai aiemmin. Kuva Päämajan käskylehdestä 13.12.1942. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.
300: Selvää antisemitismiä esiintyi sekä puolustushallinnossa että sotavankien joukossa, mikä lisäsi juutalaisten sotavankien todennäköisyyttä joutua epäilyksenalaisiksi.
Armeijan suhtautumisesta juutalaisiin:
Sotilasaikakauslehdissä ei juutalaisvastaisuutta 1920 ja 1930 luvuilla esiintynyt (Hanski s355).
Juutalaissotilaiden omat pyhäpäivät huomioitiin ennen jatkosodan alkua (ks kuva). Määräys kosketti muutamaa kymmentä varusmiestä.
Päämajan tiedustelujaostolla suomalaisten ja saksalaisten väliseksi yhteyshenkilöksi määrättiin vielä varusmiespalvelustaan suorittava juutalainen reservin vänrikki Leo Jakobson. Työssään hän kohtasi saksalaisia upseereita päivittäin. Armeijan organisaatiossa Valvontaosasto kuului yhtenä osana Tiedustelujaostoon eli Jakobson oli hierarkian ylemmällä tasolla. (Leo Jakobson Päämajassa)
Juutalaisia sotavankeja suosittiin syksystä 1942 lähtien "omalla leirinurkkauksella", jonne Punainen Risti toimitti juutalaisten organisoimia elintarvike- ja vaatelähetyksiä. Tämän ansiosta juutalaisten sotavankien - vihollismaan kansalaisten - ruokahuolto oli paremmalla tolalla kuin suomalaisilla siviileillä. (Juutalaiset sotavangit)
Väitteitä armeijan juutalaisvastaisuudesta esiintyy kirjallisuudessa runsaasti, mutta faktaa todella vähän.
8. Vaihtosuhde 1:1
Sotavangit marssilla läpi tuhotun Sortavalan; sotilaallinen esiintyminen perustui Haagin 1907 maasodankäynnin sopimukseen.
398: Päämajan valvontaosaston sotavankiluovutukset saksalaisille poikkeavat muista sotavankiluovutuksista sikäli, että niistä ei saatu vastinetta...
405 ...2271 rekisteröityä sotavankia...[suomalaisille]
60: ... 2261 pysyvästi luovutettua... [saksalaisille]
Lopullinen vaihtosuhde on Suolahden antamien tietojen mukaan 2.271 / 2.261 = 1,004 eli 1:1 periaate toteutui neljän tuhannesosan tarkkuudella. Tässä jakolaskussa kaikki poliittiset sotavangit (524) ovat mukana, joten lopputuloksen perusteella heistä saatiin vastineeksi yhtä monta sotavankia saksalaisilta.
Sotavankiliikenne Suomen ja Saksan kesken tapahtui eri organisaatioiden kautta. Vankieriä meni välillä pohjoiseen, välillä etelään ja lisäksi molemmat osapuolet lähettivät satoja sotavankeja takaisin eri tahdissa.
Päämajassa joku byrokraatti on pitänyt sotavankien vaihdoista kirjaa, sillä näin suuri tarkkuus ei toteudu sattumalta.
9. Muita huomioita
Kolme puolalaista sotavankia: lääkäri, matemaatikko ja luonnontieteilijä.
208: Suurin osa sotavankiluovutuksista tapahtui sotavangin mielipidettä kysymättä.
Saksalaisia kiinnosti yhteietyöhalukkaat. Vapaaehtoisia oli syksyllä 1941 yli 10.000, joten miksi valita muita?
209: ...Suomen päämajan valvontaosasto halusi pitää poliittisten sotavankien erottelun salassa alusta asti – sitä koskeva määräys oli tarkoitettu "vain asianomaisten, alatoimistossa palvelevien, mahdollisimman harvojen tietoon saatettavaksi”.
Sv.leiri 3 löytyy sotavankileirejä koskevista asiakirjoista siten kuin muutkin leirit. Sen sijaan kaikki tiedustelutoimintaan liittyvä kyllä salattiin. Myöskään Petroskoin vakoojakoulusta ei ääntä pidetty.
304: Pilakuvissa ja huumorikirjallisuudessa sen sijaan hyödynnettiin stereotypioita juutalaisista...
Saksan vuoristoarmeijakunnan johdon mielestä suomalaisissa lehdissä julkaistut pilakuvat puolestaan loukkasivat Hitleriä, mistä se suomalaisille valitti.[21]
304: Hän ja eräs toinen juutalainen sotavanki kertoivat leirin päällikön, luutnantti L:n, häpäisseen juutalaisia sotavankeja liimauttamalla heille tekoparrat ja pakottamalla heidät säkkihyppelyyn.
Tuo on armeijoitten yleinen vitsaus nimeltä "simputus". – Kaikki juutalaisiin kohdistuneet asiattomuudet eivät ole antisemitismiä.
310: Vaikka suomalaiset viranomaiset eivät sinänsä toivoneet Suomesta luovutettujen juutalaispakolaisten kuolemaa, tavoitteena oli poistaa muut kuin Suomen kansalaisuuden saaneet juutalaiset maasta.
Syytä täsmentää, että poistaa a) "juutalaiset" ja b) "joukko juutalaisia" ovat eri asioita. Ja että c) "Valtiollisen poliisin päällikkö" on eri asia kuin d) "suomalaiset viranomaiset".
10. Laatujournalismi on vanhanaikaista
Suolahti kirjoittaa varoen.
335: Suurin osa tutkijoista olettaa, että valvontaosaston saksalaisille luovuttamat sotavangit teloitettiin tai heidät alistettiin epäinhimilliselle kohtelulle.
Suolahti ei väitöskirjassaan (pdf-tiedosto) esitä väitettä sotavankien teloituksista varmana asiana, vaan hän kertoo tutkijoiden olettamuksista. Saksalaisten toimeenpanemista teloituksista on tietoja runsaastikin, mutta niillä ei ole osoitettu kytköstä Sv.leiri 3:en sotavankeihin. Yhden Sv.leiri 3:n vangin oletetaan kuolleen, mutta kuolinsyystä ei ole tietoa.
Tietämättömyys sotavankien kohtalosta ei ole todiste.
Lehdistö esittää asian suurpiirteisesti
Helsingin Sanomat.
Iltasanomat.
Skandaali myy. Ja joku on valmis siitä maksamaan.