Mirkka Danielsbacka: VANKIEN VARTIJAT.
Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941–1944
Kriittinen kirja-arvostelu
Jatkosodan aikana Suomen vankileireillä menehtyi yli 19.000 sotavankia, mikä teki noin 30% kaikista sotavangeista. Luku on huomattavan suuri. Saksan leireillä menehtyi eri arvioiden mukaan 30-60% neuvostoliittolaisista ja vain 3-5% länsimaiden sotavangeista.
Aihetta on tutkittu jo aikaisemminkin, mutta selvää vastausta ei ole löytynyt. Danielsbacka onnistuu selvittämään ongelmien kärjistymiseen johtaneen seikan: sotavankien siirtely sotavankileirien ja työkomppanioiden välillä jarrutti ongelmiin havahtumista, mikä puolestaan johtui organisaation hajanaisuudesta. Kukaan ei katsonut kokonaisuuden perään.
Ongelman tarkastelu psykologisista lähtökohdista käsin ei kuitenkaan vakuuta. Selvien faktojen puuttuessa jää liian monta asiaa lukijan uskomisen varaan. Tulokset on lisäksi saavutettu sivuuttamalla 50% vajaus Suomen elintarvikehuollossa ja myös eräitä sodanaikaisia asiakirjoja.
Väitöskirjasta tehdyn pdf:n voi ladata tästä osoitteesta. Artikkelissa esitetyt otteet harmaalla taustalla viittaavat tähän pdf-tiedostoon.
Tämä artikkeli on väitöskirjan analyysi, eikä ota kantaa "Mirkka Danielsbacka: Sotavankikohtalot. Neuvostovangit Suomessa 1941-1944" nimiseen kirjaan.
1. Ylätason asenteet
Sotavangit ruokailemassa; heillä oli astia ja lusikka, mutta ei veitsiä eikä haarukoita
1.1 Välinpitämättömyys
296: Olennaista kuitenkin on, että vaikka suomalaiset avustivat, mahdollisesti hyvin halukkaastikin, Saksan toimintaperiaatteita poliittisesti ja rodullisesti ei-toivottujen tuhoamissodassa...
299: Ylätaso toki tavallaan antoi sodan alussa välinpitämättömyydellään alatason toimijoille "luvan" sotavankien laittomaan ja raakaan kohteluun.
Sodanaikainen asiakirja:
Ylätaso - sotavankitarkastaja eversti M.H.A. Spåre - antoi vankien kohtelua koskevan moitteen sotavangeista vastanneille ja käskyn siistiä tapoja jo lokakuussa 1941:[1]
Tarkastuskäynneilläni - - On myöskin ollut tapauksia, että vartijat ja työnjohtajat ovat kurittaneet sotavankeja lyömällä heitä. Ensinnäkin sv.leirien ohjesäännöissä on selvästi sanottuna, kuka saa sotavankeja rangaista ja PM:n julkaisemassa kurinpitosäännössä luetellaan sallitut rangaistusmuodot. Pahoinpitely ei niihin kuulu eikä se ole kulttuurikansan arvon mukaista. Sotavankeja on pidettävä tiukassa kurissa eikä helläkätisyys ole paikallaan. Heihin on suhtauduttava tarpeellisella ankaruudella mutta inhimillisesti. On osattava erottaa ankaruus raakuudesta ja inhimillisyys helläkätisyydestä. [Lähde: KOTIJOUKKOJEN ESIKUNTA 9.10.41, raportin sivu 4.
Ylläoleva asiakirja on jyrkässä ristiriidassa Danielsbackan usein toistaman välinpitämättömyysväitteen kanssa.
Mannerheimin seurasi sotavankien kohtelua:
Loppuvuodesta 1941 Kansanhuoltoministeriö esitti siviilitöissä olleille sotavangeille 2.697 kilokalorin suuruista päiväannosta. Pääintendentti Gustafssonin kritisoitua annoskokoa liian suureksi, ministeriö alensi sen 1.11.1941 lähtien 2.074 kilokaloriksi.
Asian tultua Mannerheimin tietoon, tämä huomautti, että energiamäärä oli pienempi kuin 2.298 kilokaloria, jonka hän oli sotavangeille vahvistanut. Ylipäällikön toimien seurauksena Kansanhuoltoministeriö korotti päiväannoksen Mannerheimin esittämälle tasolle.[1b]
Tämä toimenpide on jyrkässä ristiriidassa Danielsbackan esittämän välinpitämättömyysväitteen kanssa.
Ilmavoimien käsky:
Toinen seikka, joka kertoo Päämajan asenteista, on Suomen Ilmavoimien käsky, jossa yksioikoisesti kiellettiin siviilien vahingoittaminen ("Kaupunkeja ei saa pommittaa"). Päämaja ei sallinut siviilien tappamista, vaikka se kansainvälisesti olikin jo yleisesti hyväksyttyä (mm Neuvostoliitto ja Saksa, myöhemmin myös Englanti ja USA).
Huomionarvoista on, että aiemmin annetun käskyn vahvistukseksi Ilmavoimat toisti siviilien vahingoittamiskiellon aivan jatkosodan alussa, Saksan sotakoneen suurimpien voittojen aikaan. Tuolloin ei edes tarvinnut pelätä sodanjälkeisen ajan seuraamuksia, joihin Danielsbacka useasti viittaa.
Ilmavoimien käskyt ovat jyrkässä ristiriidassa Danielsbackan usein toistaman ryssänvihan ja välinpitämättömyyden kanssa.
1.2 Huono kohtelu
Suomen armeijalle 8.7.1941 annettu käsky edellytti sotilailta asiallista käytöstä
Danielsbackan pohdiskelee erilaisia mahdollisia syitä, jotka olisivat vaikuttaneet sotavankien huonoon kohteluun.
96: Suomen sodan päämäärillä saattoi olla sotavankien kohteluun julkilausumaton tai jopa tiedostamaton vaikutus, joka ohjasi käyttäytymistä siihen, että neuvostosotavankien sodan aikainen kohtalo ei tuntunut suomalaisista niin tärkeältä. Sotavankien huonostakaan kohtelusta nimittäin ei joutuisi sodan jälkeen tilille, jos Saksa onnistuisi tuhoamaan Neuvostoliiton tai vähintään heikentäisi sitä merkittävästi. Näin ollen koston pelko oli sodan alkuvaiheessa pieni. Toisaalta käsitys jatkosodan oikeutuksesta epäoikeudenmukaisen talvisodan jälkeen oli vahva – erityisesti päällystön parissa – ja saattoi synnyttää kostomentaliteettia.
Sodan jälkeen noin 700 sotavangin surmaamista käsiteltiin eri oikeusasteissa. Murhiksi, tapoiksi tai kuolemantuottamuksiksi todettiin suuruusluokkaa 350 tapausta.[2] Tämä tekee 0,5% kaikista sotavangeista, joskin todellinen määrä lienee ollut suurempi. Väkivaltainen suhtautuminen sotavankeihin ei selitä yli 19.000 ihmisen kuolemaa.
Sodan päätyttyä neuvostovangit saivat halutessaan tehdä ilmiannon suomalaisten käytöksestä. Palautetuista 1.700 eli 4 % teki valituksen.[3] Jos suomalaisten käytös olisi ollut syy 19.000 vangin kuolemaan, niin toki ilmiantoja olisi ollut useampia.
Sodan jälkeen eduskuntavaaleissa puolet kansasta äänesti kommunisteja tai sosiaalidemokraatteja. Ei ole uskottavaa, että nämä yli 300.000 entistä rintamasotilasta olisivat sodan jälkeen systemaattisesti vaienneet törkeistä väärinkäytöksistä. Ilmiantoja tehtiin varsin rajallisesti, vaikka niihin yllytettiin[4] niin viranomaisten kuin Suomen kommunistisen puolueenkin toimesta.[5]
1.3 Sairaanhoito
Sotavankisairaala 64:ssä Viipurissa sotavankeja oli sekä hoidettavina että töissä
Danielsbacka ei lainkaan käsittele sotavankien sairaanhoitoa, kuten ei ilmeisesti kukaan muukaan tutkija.
Sairaalapaikat
Montako hoitopaikkaa (sairaalavuodetta) varattiin Suomen armeijan sotilaille ja toisaalta sotavangeille?
Määrät on suhteutettu sotilaiden ja sotavankien määrään pahimpana kuolleisuusaikana vuoden 1942 ensimmäisellä vuosipuoliskolla.
Sotavankien määrä laski talven 1941-1942 aikana 56.000:sta noin 44.000:een. Suomen armeijan miesmäärä väheni sekin ja samalla vähenivät heille varatut sotasairaaloiden hoitopaikat.
| Miesten ja hoitopaikkojen määrä | Suomen armeija | Sotavangit |
| Miesten määrä max | 450.000 | 56.000 |
| Miesten määrä min | 400.000 | 44.000 |
| miehiä keskimäärin | 425.000 | 50.000 |
| Hoitopaikkoja[6] [7] max | 50.000 | 6.000 |
| Hoitopaikkoja min | 20.000 | 5.124 |
| paikkoja keskimäärin | 35.000 | 5.562 |
| Hoitopaikkoja 1.000 miestä kohti | 82 | 111 |
Sotavankien käytössä oli suhteellisesti ottaen 35% enemmän sairaalavuoteita verrattuna Suomen armeijaan. Lähtötietojen epätarkkuuksista huolimatta tämä osoittaa, että sotavankien hoitoon kiinnitettiin huomiota samalla lailla kuin Suomen armeijankin joukkojen hoitoon.
Tämä on jyrkässä ristiriidassa Danielsbackan esittämän välinpitämättömyysväitteen kanssa.
Toteutunut sairaalahoito
Asiaa voidaan tarkastella myös toteutuneen hoidon näkökulmasta, hoitopäivien avulla.
| Sairaaloiden hoitopäivät 1941 | Suomen armeija | Sotavangit |
| Hoitopäiviä[8] | 3.669.438 | 662.370 |
| Kumulatiivinen miesmäärä | 510.000 | 56.000 |
| Hoitopäiviä miestä kohti | 7,2 | 11,8 |
Jatkosodan alussa sotavangit saivat sairaalahoitoa 64% enemmän miestä kohti kuin Suomen armeijan sotilaat.
Tämä on jyrkässä ristiriidassa Danielsbackan esittämän välinpitämättömyysväitteen kanssa.
Vertailulaskelman tarkkuudesta
Miehikkälässä oli oma kenttäsairaala.
Sotavankien vaikeimmat kirurgiset operaatiot toteutettiin suomalaiskirurgien toimesta ja maatiloilla olleet sotavangit hoidettiin paikallisten kunnanlääkäreiden toimesta. Lyhytaikaista hoitoa antoivat kenttäsairaalat, joissa oli noin 6.000 sairaansijaa ja lisäksi sotavankileireissä oli sairasmajat. Rintamilla lääkintämiehet ja joukkosidontapaikat olivat molemmille yhteiset.
Laskelma antaa suuruusluokkakäsityksen asiasta, vaikka ei olekaan tarkka. Se kertoo kuitenkin, että ylin sodanjohto välitti sotavangeista.
2. Oikeistolaisuus
Ainoastaan teot voivat vahingoittaa ihmistä. Ei ryssänviha.
Stalinin terroria pakeni vuosittain satoja ihmisiä Suomen puolelle
2.1 Ryssänvihaa yhteiskunnassa
58: 1920–1930-luvuilla suomalaisessa julkisuudessa siis vaikutti vahva venäläisvihamielinen tendenssi. - - Immosen ensimmäinen ryhmä on AKS:n parhaiten edustama totaalikielteisyys Neuvostoliittoa ja venäläisyyttä kohtaan. Ajattelutapa yhdistyi aktivismiin, jääkäriliikkeeseen ja heimojärjestöihin.
Itärajan takaa tulleiden pakolaisten mukana Suomeen tuli tietoja Stalinin politiikasta. Jopa Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti "verisestä hyökyaallosta",[9] ja tänä päivänä tiedetään sen maksaneen 10 miljoonan ihmisen hengen[10] jo ennen sotia. Stalinin harjoittaman terrorin vastustaminen oli ihmisyyden puolustamista eikä äärioikeiston perusteetonta ilkeämielisyyttä. Aivan vastaavalla tavalla ISISin vastustaminen on meidän aikanamme ihmisyyden puolustamista.
Kansallisromantikkojen AKS oli marginaaliyhteisö, jonka jäsenkunta oli suurimmillaan 4.000 henkeä eli yksi tuhannesosa kansasta. Etenkin kansantieteilijöitä ja muuta yliopistoväkeä. Se ei ollut militaristinen järjestö eikä sen puheenjohtajana toiminut yksikään eturivin poliitikko. Siitä tuli "merkittävä" ulkopoliittisista syistä vasta sotien jälkeen.
2.2 Armeijan oikeistolaisuus
Kenraali Heinrichs ja 8 muuta saivat esiupseerikoulutuksensa Ranskassa ja vain 3 Saksassa
Lähdeteoksissa tuodaan jatkuvasti esiin jääkäreiden koulutus keisarillisessa Saksassa. Harvemmassa muistetaan mainita, että heidän määränsä, noin 700 miestä, oli sodan ajan armeijasta reilusti alle kahden promillen. Sen sijaan heidän kyllä väitetään dominoineen armeijaa.
183: Jatkosodan aikaisen armeijan komentajista valtaosa oli aatemaailmaltaan oikeistolaisia, mikä, verrattuna Vuorisen muistelmiin, alleviivaa poliittista jakoa suhtautumisessa sotavankeihin. Armeijan upseeristo koostui sotilasvaikuttajista, joista monet olivat olleet ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa jääkäreinä tai toimineet tsaarin Venäjän aikaisessa armeijassa (kuten Mannerheim), osallistuneet sisällissotaan valkoisen armeijan tehtävissä ja osa heistä oli ollut mukana ajan äärioikeistolaisissa kansanliikkeissä (kuten AKS:ssä).
Kenraaleiden koulutus ulkomailla
Sotienvälisenä aikana useita suomalaisia upseereita lähetettiin ulkomaille esiupseerikoulutukseen ja heistä kenraaliksi saakka eteni 19 henkilöä. Upseereista 9 sai oppinsa Ranskassa ja 6 Ruotsissa (Kenraaleiden esiupseerikoulutus). Jatkosodan aikana Suomen armeijassa vaikutti ainoastaan kaksi Saksassa esiupseerikoulutuksen saanutta kenraalia (Hersalo ja Palojärvi). Kolmatta Saksassa koulutettua (Wallenius) ei huolittu lainkaan palvelukseen jatkosodan aikana.
Danielsbacka kuitenkin korostaa yhteyksiä Saksaan sivuuttaen École Supérieure de Guerren ja muut vastaavat maininnoitta. Tämä näkyy tendenssinomaisesti monessa muussakin historiankirjassa.
Voidaan perustellusti kysyä, että kumpi jättää ihmiseen voimakkaammat ja miellyttävämmät muistot: esiupseerikoulutus Ranskassa, vaiko alokaskoulutus Lockstedtin leirillä Saksassa.
Sotilaat erotettiin politiikasta
Upseereiden kuuluminen poliittisin järjestöihin kiellettiin 1934 ja sen seurauksena 220 upseeria erotettiin niiden jäsenyydestä. Samana vuonna lainmuutoksilla estettiin yhdistysten militarisointi. Suomen hallitus ja eduskunta estivät niin armeijan politisoitumisen kuin yhdistysten militarisoitumisenkin. Tämä jätti poliittiset upseerit todella marginaaliseksi ryhmäksi.
IKL:n lakkauttaminen
Poliittisella kentällä suomalainen äärioikeisto oli niin heikko, että se ei kyennyt estämään eduskuntaa tekemästä päätöstä äärioikeistolaisen puolueen, Isänmaallisen Kansanliikkeen, ja sen 18 sanomalehden toiminnan kieltämisestä aivan 1930-luvun lopussa. (IKL:n lakkauttamispäätös)
3. Elintarviketilanne
Vuonna 1941 Suomen pelloilta saatiin katovuoden sato. Henkeä kohti laskettuna viljaa ja perunaa saatiin noin puolet siitä, mitä oli rauhan aikana kulutettu. (Nälkätalvi 1941/42)
Sodan aikana elintarvikkeita voitiin hankkia:
a) elintarvikekorteilla,
b) vapailta markkinoilta, ja
c) salakaupasta (mustasta pörssistä).
Elintarvikekortit eivät suinkaan antaneet takuuta ruuan saamisesta. Jotta ruokaa olisi voinut ostaa, piti:
a) kaupassa olla ruokaa myytävänä, b) kuluttajalla sen kuukauden elintarvikekortti, ja c) rahaa ruuan ostoon.
3.1 Korteilla saatava ruoka
Kevyen työn tekijän annos
Säännöstelyviranomaiset nimesivät 6.000 ammattia, joiden avulla kansalaiset jaoteltiin eri korttiryhmiin. Myös ikä ja sukupuoli huomioitiin. Maitoa saivat etuoikeutetusti lapset ja raskaana olevat naiset. Aikuisista kaikkein pienimmän annoksen saivat kevyen ja henkisen työn tekijät; tyypillisesti valtionhallinnon omat virkamiehet.
Vuoden 1942 aikana henkistä tai kevyttä työtä tehneen suomalaisen olisi pitänyt saada noin 49% siitä ruokamäärästä, mitä hän oli rauhan aikana kuluttanut. Säännöstelyannokset nimettiin joka kuukaudelle erikseen.
| Elintarvike | Todellinen kulutus 1938 (g/vrk) | % kokonaisenergiasta | Nimellinen kulutus 1942 (g/vrk) | 1942 vs 1938 |
| Säännöstelyn alaiset elintarvikkeet | ||||
| Vilja ja viljavalmisteet | 419 | 43% | 259 | 62% |
| Liha | 88 | 6% | 18 | 20% |
| Kala | 41 | 1% | 46 | 112% |
| Maitovalmisteet | 1.101 | 20% | 200 | 18% |
| Kananmunat | 8 | < 1% | 4 | 50% |
| Ravintorasvat | 46 | 10% | 16 | 35% |
| Sokeri, siirappi | 92 | 11% | 30 | 33% |
| Kahvi | 20 | 0% | 1 | 5% |
| yht | < 92% | |||
| Vapaasti hankittavissa olleet elintarvikkeet | ||||
| Peruna, perunavalmisteet | 343 | 7% | 408 | 119% |
| Juurekset, vihannekset | 51 | < 1% | 87 | 171% |
| Hedelmät, marjat | 56 | 1% | 38 | 68% |
| yht | < 9% | |||
| Kaikki yhteensä | 2.265 | 1.107 | 49% | |
Taulukko koottu Rautavirralta[11] ja täydennetty vuoden 1942 osalta Laurilan[12] tiedoilla (lähinnä peruna). Laurilan luvut ovat kuitenkin koko kansan keskiarvo, joten ne antavat hieman todellisuutta paremman kuvan nälkätalven tilanteesta.
3.2 Vapaat elintarvikkeet
Perunasato 1941 oli 45% pienempi kuin rauhan aikana.
Kansanhuoltoministeriö jakoi nälkää tasapuolisesti kaikille. Tietenkin siellä toivottiin kansalaisten löytävän muutakin ruokaa, koska enempää jaettavaa ei ollut.
116-117: Tarkoitus olikin, että siviilit saivat loput energiantarpeestaan täytetyksi niillä elintarvikkeilla, joita ei ollut säännöstelty (lähinnä peruna ja juurikasvit) sekä mustan pörssin tuotteilla, omilla viljelmillä, kotieläimillä ja kerätyillä luonnontuotteilla.
Suomen maatalouden voimavaroilla olisi hyvänä satovuonna kyetty tuottamaan noin 70% tarpeesta, mutta syksyllä 1941 ruista, vehnää ja perunaa saatiin puolet tarvittavasta. Vapaasti hankittavat elintarvikkeet (lähinnä peruna) olivat rauhan aikana kattaneet päivittäisestä ruuasta alle 9%, joten niistä ei ollut vajeen korvaajiksi edes teoriassa. Lisäksi perunat loppuivat kokonaan suurista kaupungeista keväällä 1942 ja kesällä ne loppuivat myös armeijalta sen etuoikeutetusta asemasta huolimatta.
...kansanhuoltolautakunta huomautti, että kaupungin vähävarainen kansanosa oli "kevään aikana ollut täysin ilman perunaa". [Esko Varho][13]
Joissakin [armeijan] yksiköissä peruna korvattiin maaliskuun 1942 alusta kokonaan vaihtolajeilla, toisissa perunaa riitti käytettäväksi. - - Kun perunavarastot tyhjenivät kesällä kokonaan, muonan ravintoarvo vähentyi...[Anneli Pranttila][14]
Perunoita olisi kyllä saanut keväällä 1942 ostaa, mutta niitä ei ollut saatavilla.
Eduskunta oli kieltänyt perunoiden syöttäminen maatilojen eläimille jo syksyllä 1941,[15] mikä selittää perunankulutuksen lisääntymisen huolimatta heikosta sadosta. Perunoiden ja viljan syöttökiellon sekä huonon heinäsadon seurauksena eläintuotanto kuitenkin heikkeni, mikä näkyi maidon ja lihan vähäisyytenä. Nälkä siirrettiin taskusta toiseen.
Danielsbacka viittaa useasti vapaasti hankittaviin elintarvikkeisiin, mutta ei analysoi asiaa. Eikä kerro, että oliko kyse ohi viranomaisvalvonnan tuotetuista elintarvikkeista, vaiko ainoastaan virallisia hintoja kovemmista hinnoista.
3.3 Salakauppa - musta pörssi
Yleisimmät säännöstelyrikokset olivat kiskurihinnat ja korttien väärinkäyttö
Salakauppaan on helppo viitata, sillä sen todellista merkitystä ei ole luotettavasti selvitetty. Elintarvikkeiden säännöstely kesti 10 vuotta, joten sinä aikana "jokainen" käytti joskus salakauppaa. Ruokaa piti kuitenkin syödä joka päivä.
293: ...varsinkin vankimuonituksen vertailu siviiliannoksiin, jotka tiedettiin liian alhaisiksi, olivat suomalaisten yrityksiä todistaa itselleen ja muille, että mitään ei olisi voitu tehdä paremmin. Mustan pörssin kaupan merkityksen kieltäminen osana siviilien ruoan hankintaa oli osa sotavankimuonituksesta päättäneiden suomalaisvirkamiesten itsepetosta.
Yleisimmät salakaupparikokset - kiskurihinnat ja korttien väärinkäyttö - eivät lisänneet ruuan määrää. Sitä ei myöskään tehnyt tupakan eikä vaatteiden myynti.[16] Elintarvikkeiden salakaupassa hinnat olivat moninkertaiset virallisiin hintoihin, joten se pääosin ohjasi ruokaa vauraamman kansanosan suuhun, mikä sekään ei lisännyt ruuan määrää (Musta pörssi, salakauppa, jatkosodan aikana). Hyvin helposti tuntuu unohtuvan, että lähes kaikki mustan pörssin kautta myyty ruoka oli pois jonkun toisen ihmisen suusta.
Satunnaiset ostot ja jokapäiväinen ruuan hankinta ovat eri suuruusluokan asioita. Tätä seikkaa Danielsbacka ei analysoi. Eikä myöskään sitä, että mistä salakaupan elintarvikkeet olivat peräisin.
3.4 Salakaupan marginaalisuus
Rajahintojen ylittäminen oli yleinen tilastoissa näkyvä säännöstelyrikos
Salakaupan marginaalisuus selviää, kun tarkastelee mittakaavaa.
Rauhan aikana keskivertosuomalainen söi 2,3 kg[17] ruokaa päivässä, koko kansa 9 miljoonaa kiloa. Jotta salakauppa olisi voinut toimittaa ruokaa edes 10% rauhanaikaisesta kulutuksesta, sen olisi pitänyt:
a) tuottaa 900.000 kiloa ruokaa joka päivä,
b) kuljettaa se maalta kaupunkeihin ja
c) myydä viranomaisen huomaamatta.
Joka päivä, 365 päivänä vuodessa.
Lisäksi maidon, voin ja lihan tuotanto olisi vaatinut eläinrehun tuottamista vastaavasti.
Jo tällainen 10% salainen lisätuotanto olisi ollut fyysisesti mahdotonta ja se olisi kattanut vain osan (noin 20%) puutteesta. Kuljetuksetkaan eivät olisi onnistuneet, sillä viranomaiset sääntelivät sekä rautatiekuljetuksia että kuorma-autokuljetuksia.[18] Jobbareitten salkut eivät olisi riittäneet liki miljoonan kilon jokapäiväiseen kuljettamiseen.
Danielsbacka viittaa usein mustaan pörssiin, mutta ei analysoi sitä. Ei kerro, että kuinka se olisi lisännyt ruuan määrää.
3.5 Muona-annokset armeijassa
Talvisodan aikana armeijan päivittäinen muona-annos oli 4.144 kcal[19] mistä se laski portaittain ollen joulukuussa 1941 enää 2.983 kcal eli vähennystä 27%. Tänä päivänä 1.000 kcal muutoksia tehdään ainoastaan laihdutustarkoituksessa. Nälkäongelma tuli esiin sotilasviranomaisten kirjelmissä ja vähäisessä määrin esiintyi keripukin oireita.
Kuitenkin sodan aikana armeija oli etuoikeutettu ja sen tarpeista pidettiin siviilejä paremmin huolta.
3.6 Lisäruoka / lisämuona
Termit "lisäruoka" ja "lisämuona" esiintyvät Danielsbackan väitöskirjassa liki 70 kertaa eri yhteyksissä ja hän viittaa niihin hyvin voimakkaasti selittävänä tekijänä.
Siviilit
Siviilien mahdollisuudet lisäruoan hankkimiseen olivat marginaaliset, sillä salakaupan ja vapaiden elintarvikkeiden määrät olivat murto-osa puutteesta.
Danielsbacka väittää siviilien selvinneen lisäruuan ansiosta, mutta ei kerro, että
kuinka paljon lisäruokaa mikin ryhmä sai
milloin sitä jaettiin, ja
mistä se oli peräisin.
Sotavangit
Danielsbackan mukaan lisämuona olisi pelastanut useiden sotavankien hengen, missä hän epäilemättä on oikeassa. Hän ei kuitenkaan kerro, että keiden suomalaisten ruoka-annoksia olisi pitänyt alentaa sotavankien hyväksi.
Yhdelle annettu lisäruoka - oli kyse sitten suomalaisesta tai sotavangista - olisi aina ollut pois joltakin toiselta ihmiseltä.
Maatilat
Maatiloilla kulutetut elintarvikkeet olivat säännöstelyn alaisia nekin. Tilat saivat jättää itselleen ihmisten määrään sidotun elintarvikemäärän ja loput oli luovutettava yleiseen kulutukseen. Annokset olivat suurempia kuin korttiannokset, mikä juuri mahdollisti sukulaisten "muistamisen" ja salakaupan.
Omavaraisten [= maatilan asukkaiden] vilja-annokset talvella 1941-1942 olivat 15kg kuukaudessa, voita ja margariinia he saivat koko vuoden aikana 7,4kg henkeä kohti. [Karli Salovaara][20]
Keväällä 1942 Valtioneuvosto määräsi myös viljelijöiden omaan käyttöön varaamien elintarvikkeiden pakko-otot, minkä lisäksi erittäin suuri osa siemenviljoista käytettiin leivän valmistukseen.[21] Maatiloilla tapahtui tuotettujen elintarvikemäärien pimittämistä, mutta määrinä ne olivat marginaalisia.[22]
Viljelijäväestöön kuuluminen ei kuitenkaan taannut normaaleja elintarvikeannoksia. Keski-Suomen parantolassa todettiin maaseudulta tulleiden miesten olleen sota-aikana 4,3 kg kevyempiä kuin sotaa edeltäneenä aikana. Asutuskeskuksista tulleitten kohdalla painon pudotus oli 3,6 kg.[23]
4. Nälkäkuolemat Suomessa
Sodan nimellinen tavoite on vihollisten tappaminen, eikä suinkaan hengissä pitäminen. On luonnollista, että omasta kansasta pidetään parempaa huolta kuin vihollisesta.
4.1 Siviilien nälkäkuolemat
Mielisairaalapotilaiden alkuaankin suuri kuolleisuus kaksinkertaistui vuosina 1941 ja 1942 (todennäköisesti se kuitenkin oli 4-5 kertaista puolivuotiskautena 1941-1942).
294: Elintarvikepula aiheutti nälkään nääntymistä Suomessakin vain tiettyjen ryhmien parissa, kuten kunnallisissa mielisairaaloissa, joiden potilailla ei ollut mahdollisuutta omatoimiseen ruoan hankintaan ja joiden potilaista vuonna 1942 arvioitiin kuolleen 10 prosenttia.
Hajatietoja siviilien kuolleisuudesta:
Mielisairaalat. Sivulla 118 mainittu 10% kuolleisuus tarkoitti kuolleisuuden kaksinkertaistumista eli 100% lisäystä. Vuosina 1941 ja 1942 mielisairaaloissa kuoli yhteensä 1.100 - 1.200 potilasta yli keskiarvon.[24]
Vanhukset. Kuolleiden määrä tuntematon.[25]
Siviilivangit. Vankiloissa oli 27 todettua ja 14 mahdollista nälkäkuolemaa. (Danielsbacka s118)
Pikkulapset. Kuolleiden määrä tuntematon.[26]
Yleinen kuolleisuus. Sivulla 117 olevan alaviitteen mukaan siviilien yleinen kuolleisuus kolmen sotavuoden aikana oli 0,1%-yksikköä normaalia suurempi. Tämä tarkoittaa 11.000 kuollutta suomalaista.
Hajanaisetkin tiedot osoittavat, että Suomessa oltiin jouduttu äärirajoille; ylimääräistä ruokaa ei ollut. Musta pörssi ja lisämuona olivat kyllä olemassa, mutta niin marginaalisina, että ihmisiä kuoli nälkään.
Sotavankien annosten korottaminen olisi tarkoittanut suomalaisten annosten pienentämistä. Vaikka se olisikin toteutettu "juustohöylän" periaatteella, se olisi johtanut siihen, että vieläkin enemmän suomalaisia olisi kuollut nälkään.
Ruuan määrä oli vakio. Valtiovalta saattoi vain ohjata sitä yhden ihmisen asemesta toiselle ihmiselle.
4.2 Sotavanki vs siviili
294: Suomessa sotavankien muonituksesta päättäneet viranomaiset vertasivat sotavankien muona-annoksia siviilien ja rintamamiesten vastaaviin, mikä aiheutti vääristyneen käsityksen sotavankimuonan riittävyydestä, sillä siviileillä ja rintamamiehillä oli mahdollisuus lisäruoan hankintaan. Siviilien virallisten korttiannosten arvioitiin pahimpina aikoina kattavan ainoastaan puolet energiatarpeesta ja silti niitä käytettiin perusteena sille, miksi sotavankien annoskokoja ei voitu nostaa.
Siviilien parissa esiintyneet nälkäkuolemat todistavat, että Suomessa oltiin menty äärirajoille. Marginaalimääriä lukuun ottamatta mustan pörssin ruoka ei ollut "ylimääräistä" ruokaa, vaan se oli aina pois jonkun toisen ihmisen suusta. Käytännössä se oli pois köyhemmän ihmisen suusta.
120: Pääintendentti perusteli lähes säännönmukaisesti kielteisen kantansa sotavankien muona-annosten korottamiseen sillä, etteivät ne voineet nousta liikaa siviilien säännöstelyannoksia korkeammiksi. Hänen lausuntonsa ovat miltei malliesimerkkejä itsepetoksesta, sillä hän piti tiukasti kiinni siitä, että sotaväen, siviilien ja sotavankien muona-annokset olivat vertailukelpoisia keskenään. Todellisuudessa kaksi ensin mainittua ryhmää saivat merkittävän osan energiatarpeestaan tyydytetyksi virallisten ja korttiannosten ulkopuolelta, mikä oli yleisesti huoltohenkilöstön tiedossa. [Viite: Pranttila 2006, 135–139, 174–181]
Tässä kohtaa Danielsbacka esittää kyseenalaisen väitteen. Pranttilan tutkimus käsittelee armeijan ruokahuoltoa. Siviilien elintarviketilannetta hän esittelee yleisellä tasolla ainoastaan kolmen sivun verran. Pranttila ei väitä, että nimenomaan nälkätalvena 1941-1942 siviilit olisivat saaneet merkittäviä lisäannoksia korttiannosten ulkopuolelta.
Sivulla 175 Pranttila kyllä arvelee, että puolet ruuasta olisi tullut muualta kuin korttiannoksista, mutta se koskee syksyn 1942 tilannetta. Eikä hänkään asiaa sen kummemmin analysoi; kyseessä on ilmeisesti jonkun toisen tekemä päätelmä. (Pranttilan pdf).
Niin siviilien kuin sotilaidenkin omatoiminen elintarviketuotanto - lisämuonan hankinta - alkoi nälkätalven herättämänä vasta kesällä 1942. Satunnainen metsästys ja kalastus talvella 1941-1942 eivät riittäneet ruokkimaan kansakuntaa.
4.3 Kilokalorit eri ryhmillä
Korttiannoksien energiamäärät:
– Sininen: Suomen armeija [Pranttila]
– Punainen: Sotavangit ja siviili-internoidut. C-annos erittäin raskas työ, B-annos normaali työ, A-annos kevyt työ. [Kujansuu]
– Vihreä: suomalaiset siviilit. E-kortti erittäin raskas työ, B-kortti henkinen tai kevyt työ. [Salovaara, Utrio, Toivonen]
Yllä olevassa diagrammissa esitetyt annoskoot olivat nimellisiä; yksikään ryhmä ei saanut täysimääräisiä annoksia nälkätalvena 1941-1942 suurimpia maatiloja lukuun ottamatta. Itä-Karjalan siviilileireillä noudatettiin sotavankien annoskokoja.
Suomalaisten siviilien E- ja B- kortteja kuvaavissa diagrammeissa ei ole mukana perunoita, joita he aluksi saivat hankkia vapaasti. Perunoiden osuus rauhan ajan energiatarpeesta oli ollut noin 7% mikä määrä lisää diagrammissa esitettyjä siviilien annoksia noin 100 ja 150 kcal kevättalveen 1942 asti, jolloin ne loppuivat kaupoista.
4.4 Hitler lupasi viljaa
Elintarviketilanteen kannalta ratkaisevaa oli, että marraskuussa 1941 Hitler lupasi Suomelle viljaa. Toimitukset alkoivat toteutua vasta keväällä 1942, mikä lisäsi kuluttajille myytävän leivän määrää liki 60%.
...laivat Saksasta saapuivat 2. huhtikuuta [1942][27] - - Voidaan siis laskea, että runsaassa viikossa maassa ei olisi ollut jyvääkään viljelijäin omaan käyttöönsä varaamaa viljaa lukuun ottamatta. [Esko Varho][28]
Hitlerin päätös viljatoimituksista, jonka hän teki vastoin omien neuvonantajiensa suosituksia, pelasti sekä suomalaiset siviilit että venäläiset sotavangit vielä pahemmilta nälkäkuolemilta. Syksyllä 1942, Stalingradin taistelun alkaessa, sotavankikuolleisuus oli jo lähes normaalilla tasolla.
5. Sotavangit
5.1 Annokset muualla
175: Ranska noudatti [1. maailmansodan aikana] Saksan kanssa sovittuja muona-annoskokoja...
176: Ranska jaotteli saamansa vangit kansallisuuden ja arvoaseman sekä työntekijäaseman mukaan erilaista käyttöä varten. Saksalaisvangit tekivät Ranskan sotatoimialueella työ komppanioissa yleensä 10-tuntista päivää raskaissa töissä (metsätyöt, tienrakennus, rautateiden rakennus, kivilouhostyöt, lastaustyöt).
Sotavankien päivittäiset kilokalorit: sinisellä Suomen armeija jatkosodan aikana (Danielsbacka s124) ja punaisella Ranskan (ja Saksan) armeija 1. maailmansodan aikana. (Danielsbacka s175)
Samat kilokalorit kuin Suomessa. Samat jaottelut kuin Suomessa. Samat työt kuin Suomessa. Saman työtunnit kuin Suomessa.
Silti Suomessa päädyttiin katastrofiin.
5.2 Asunto-olot
Sotavankien asunto-oloja on usein moitittu huonoiksi; ne olivat ahtaita, pimeitä ja kylmiä.
295: Taudit, joihin sotavangit suomalaisten käsissä menehtyivät, johtuivat pitkälti aliravitsemuksesta ja ahtaiden leirien huonosta hygieniasta, ja näin ollen olivat suomalaisten toimista riippuvaisia.
Suomalaisten korsu, joka oli periaatteessa samanlainen kuin puna-armeijankin käyttämät
Yleiskuva Tamitsan sotavankileiriltä joka lienee ollut keskimääräistä parempikuntoinen sotavankileiri
Suomen ja Neuvostoliiton armeijat asuivat korsuissa maan alla selvästi huonommissa oloissa kuin sotavangit. Vankileirien taso on vaihdellut voimakkaasti; parhaat olivat entisiä siviilivankiloita, huonokuntoisimmat olivat vain kesäkäyttöön tarkoitettuja.
Etulinjan armeijat vs sotavankileirit
| Armeijat korsuissa | Sotavangit leireillä | |
| Rakennusten sijainti | Rintamilla kaikki maan alla | Kaikki maan päällä |
| Tilanahtaus | Hirvittävän suuri | Suuri |
| Ikkunat | Ei lainkaan etulinjoilla | Kaikissa oli ikkuna, joissain tosin pieni |
| Ilmanvaihto | Äärimmäisen harvinainen | Usein huono |
| Lämpö | Kamiinan vieressä kuuma, oven vieressä kylmä | Parhaimmillaan normaali, heikoimmillaan olematon |
| Jaloittelu | Turvallista ainoastaan juoksuhaudoissa | Täysin vaaratonta vapaa-aikoina |
| Henkinen rasitus | Erittäin suurta | Keskimääräistä |
| Hengenvaara | Jokapäiväistä | Heikon ruokatilanteen aikana jatkuva, joskaan ei välitön |
Rakennusten sijainti
Armeijat: kaikki maan alla
Sotavangit: kaikki maan päällä
Tilanahtaus
Armeijat: hirvittävän suuri
Sotavangit: suuri
Ikkunat
Armeijat: ei käytetty etulinjoilla
Sotavangit: kaikissa oli ikkuna, joissain tosin pieni
Ilmanvaihto
Armeijat: äärimmäisen harvinainen
Sotavangit: usein huono
Lämpö
Armeijat: epätasainen: kamiinan vieressä kuuma, oven vieressä kylmä
Sotavangit: parhaimmillaan normaali, heikoimmillaan olematon
Jaloittelu
Armeijat: turvallista ainoastaan juoksuhaudoissa
Sotavangit: täysin vaaratonta vapaa-aikoina
Henkinen rasitus
Armeijat: erittäin suurta
Sotavangit: keskimääräistä
Hengenvaara
Armeijat: jokapäiväistä
Sotavangit: heikon ruokatilanteen aikana jatkuva, joskaan ei välitön
Linjojen takana olleissa esikunnissa asumisolot olivat paremmat, parhaimmillaan siviilimäiset - kuten myös maatiloilla olleilla sotavangeilla. Jokaisen ihmisen kohdalla tilanne on ollut omansa; vain harva oli "keskiarvoihminen".
Asumisongelmia oli myös suomalaisilla siviileillä, sillä lämmityspuiden puutteen vuoksi viranomaiset määräsivät samaisena talvena asuntojen lämpötilaksi korkeintaan 16 astetta. Ahtaasti asuminen oli normaalia: vuonna 1937 noin 15% maaseudun suomalaisista asui ahtaasti, 3 henkilöä samassa huoneessa, heistä puolet 6 henkeä huonetta kohti.[28b]
Etulinjan armeijat vs sotavankikomppaniat
Päivittäinen työaika
Armeijat: ei rajoituksia työpäivän pituuden suhteen
Sotavangit: päivittäin 10 tuntia eli lähellä siviilimaailman työmäärää
Viikkotyöaika
Armeijat: ei rajoituksia työpäivien määrän suhteen
Sotavangit: töitä 6 päivänä viikossa eli sama kuin siviileillä
Fyysinen rasitus
Armeijat: keskimääräistä
Sotavangit: erittäin suurta
5.3 Miinanraivaus
Suomalaiset pioneerit raivaavat miinoja
130: Ainoa tiedossa oleva Haagin yleissopimuksen näkökulmasta laiton käsky, joka jatkosodan aikana annettiin päämajasta, liittyi juuri miinanraivaukseen sotavankityövoiman avulla.
Sotavankien käyttäminen miinanraivaukseen oli normaalia toisen maailmansodan aikana ja vielä sen jälkeenkin. Miinanraivauksessa menehtyi:[29]
Norjassa 275 saksalaista sotavankia
Tanskassa 250 saksalaista sotavankia
Ranskassa 2.500 saksalaista sotavankia
Suomessa 14 sotavankia[30]
Englannin vallan alla ?
. . .
Merkille pantavaa on, että Norjassa ja Tanskassa sotavangit menehtyivät sodan jälkeen, rauhan aikana. Näin on ilmeisesti menetelty myös Ranskassa. Kuolleiden suuri määrä viittaa siihen, että miinanraivaukseen on komennettu muita kuin pioneereja, joille miinakenttien purkaminen on normaali, vaikkakin vaarallinen, palvelustehtävä.
Danielsbacka ei väitä yhdenkään sotavangin kuolleen Suomessa Päämajan käskyn mukaisessa miinanraivauksessa. Sen sijaan muiden lähteiden perusteella tiedetään, että talvella 1942 miinoihin menehtyi 14 sotavankia.
6. Mallia Saksasta
6.1 Saksalaiset Suomessa
Saksalainen lentäjä ruokailemassa
Tutkijoiden parissa saksalaisiin suhtaudutaan ällistyttävän usein stereotyyppisesti. Göbbels rakensi mielikuvan ryhdikkäästi marssivista paraatisotilaista ja Hollywoodin elokuvateollisuus nahkatakkien Gestaposta. Ja aika monen suomalaismiehen mielikuvaan saksalaisista on vaikuttanut "Korkeajännitys" lehden sotajutut.
Saksalaisuuden katsotaan ilmentävän pahuutta sellaisenaan, mitä yleistä mielikuvaa Danielsbacka hyödyntää viittaamalla läheisiin suhteisiin saksalaisten kanssa.
39: ...eikä Silvennoisen mukaan ole perusteltua syytä olettaa kansallissosialistisen hallinnon käyttäytyneen Suomessa olennaisesti toisella tavoin kuin muualla itärintamalla.
Yleisessä tiedossa olevia eroja:
Sotavankien kuolleisuuksissa oli suuret erot. "...arviot venäläisistä kuolleista vaihtelevat 30 ja lähes 60 prosentin välillä. - - Saksalaisten alaisilla vankileireillä Lapissa neuvostosotilaista kuoli noin 10 prosenttia ja Norjaan siirretyistä neuvostosotavangeista puolestaan kuoli noin 13 prosenttia huolimatta ankarista olosuhteista." (Danielsbacka s79)
Syvärillä Suomen armeijan juutalaissotilaat ja saksalaiset kohtasivat ilman ongelmia ja heidän välilleen kehittyi jopa ystävyyssuhteita.[31] (Juutalaispakolaiset Ruotsiin)
Saksalaiset katsoivat olevansa ylempää arjalaista rotua muihin kansoihin nähden - Nürnbergin rotulait - mikä näkyi Itä-Euroopan miehitetyissä maissa hyvinkin julmasti. Suomessa saksalaiset sen sijaan puhuivat rotuopeistaan "kieli keskellä suuta", koskapa Suomeen tuli säilyttää hyvät suhteet.[32]
Kaikkialla Saksan vaikutusalueella juutalaisia vainottiin avoimesti, Suomessa ei. Saksalaisjoukkojen alaisuudessa olleissa suomalaisjoukoissa Pohjois-Suomessa palveli myös juutalaisia joutumatta terrorin kohteeksi. Voimakkain juutalaisvastaisuuden ilmentymä oli Vuoristoarmeijakunnan toistuneet pyynnöt siirtää Sallassa työpalvelussa olleet juutalaispakolaiset kauemmas saksalaisista.
Oppia - vaan mitä oppia ?
296: Yhteydet kansallissosialistiseen Saksaan olivat tiiviit ja oppia haettiin myös sotavankien hallinnoinnista (- -) Saksalta saatu malli sotavankien kohtelusta...
Danielsbacka väittää, että suomalaiset ottivat oppia Saksasta, mutta ei kerro, että mikä Suomessa olisi nimenomaisesti muuttunut Saksasta saadun "mallin" mukaiseksi.
Toisaalta hän kirjoittaa:
68: Sotavankiasioiden hoito ja sotavankien sijoittaminen pyrittiin jatkosodan alkaessa hoitamaan talvisodan mallin mukaisesti. Talvisodan esimerkkiä noudatettiin muun muassa leiriorganisaatiota suunniteltaessa.
Talvisodan seurauksena suomalaisilla oli kokemuksia Neuvostoliiton vähemmistöjen kielteisistä asenteista bolsevistista hallintoa kohtaan. Saksalaisilla ei tällaisia kokemuksia ollut joten suomalaiset tunsivat nämä asiat saksalaisia paremmin.
Sotavankien erottelun taustat
Eri kansallisuuksiin kuuluneet sotavangit todellakin eroteltiin, mutta taustana oli Geneven sopimus eikä suinkaan kansallissosialistinen rotupolitiikka.
84: Geneven vuoden 1929 sopimus ei kieltänyt sotavankien jaottelua kansallisuuden tai rodun mukaan vaan sen 9. artiklassa nimenomaan kehotetaan erottelemaan eri kansallisuuksiin ja rotuihin kuuluneet eri leireille.
On selvää, että kirgiisit olivat mieluummin yhdessä toisten kirgiisien, kuin puolalaisten kanssa. Ja päinvastoin. Sotavankien yhdessä pitäminen (= erottelu muista) esitetään usein vankien vahingoittamiseen tähtäävänä toimena. Se seikka, että erottelu oli myös sotilaallisesti hyödyllistä, ei kuitenkaan mitätöi yhdessä pitämisen inhimillisyyttä vankien itsensä kannalta.
6.2 Kansallisuus vs rotu
Kansallisuusjaottelu on todennäköisesti laadittu Punaista Ristiä varten, joka merkitsi kansallisuuden sotavankikorttiin kohtaan 6.
Kansallisuus ja rotu ovat tyystin eri käsitteitä. Danielsbacka käyttää niitä kuitenkin väitöskirjassaan lähestulkoon synonyymeinä. Tässä on harkintakyky pettänyt.
59: Rotuajattelu aiheutti kuitenkin samanlaisia piirteitä sekä Saksan että Suomen sotavankipolitiikassa. Saksassa rotuhierarkia määräsi sotavangin aseman ja olosuhteet. Suomessakin sotavangin kansallisuus vaikutti hänen oloihinsa, sillä suomensukuisia sotavankeja kohdeltiin merkittävästi paremmin kuin muita.
Eri neuvostokansallisuuksien erottelu toisistaan oli todettu hyödylliseksi jo talvisodan aikana. Se oli eri asia kuin rotuoppi.
Toisaalta päämaja painotti helmikuun alkupuolella 1940 tavoitetta eristää 1) inkeriläiset ja karjalaiset, 2) ukrainalaiset ja 3) muut vähemmistökansallisuudet venäläisistä neuvostosotavangeista. - - Ukrainalaisten sotavankien keskuudessa oli ilmennyt suoranaista toimintahalua venäläisiä vastaan maansa vapauttamiseksi. Tällaisia henkilöitä voitaisiin päämajan katsannon mukaan käyttää sopivan hetken tullen rintaman takaiseen työhön kotimaassaan ja kansalaistensa keskuudessa.[33]
Suomensukuisia vankeja kohdeltiin paremmin, koska heitä "käännytettiin" Suomelle suopeaksi. Sadoittain sotavankeja saatiinkin liittymään Suomen armeijaan ja Saksasta heitä tuli lisää.
7. Sotavankipolitiikka
7.1 Muutos sotavankipolitiikassa - ?
Marski keskustelee sotavanki ruhtinas Wolkovskijin kanssa Karhumäessä
Tapahtuiko sotavankipolitiikassa muutos, vai oliko kyse koko maan elintarvikehuollon merkittävästä parantumisesta? Vaiko peräti jostain muusta?
289: Keskeisimmät sotavankiviranomaisten toimeenpanemat korjausliikkeet sotavankien kohtelussa olivat valvonnan lisääntyminen, vankien sijoittaminen uudelleen maatiloille ja lisämuonan jaon salliminen.
Valvonta
Danielsbacka väittää valvonnan lisääntyneen, mutta ei kerro, kuinka valvonta olisi vaikuttanut kuolleisuuden vähenemiseen. Aikana joulukuu 1941 - toukokuu 1942 menehtyi yli 12.000 sotavankia. Koko sodan aikana suomalaiset surmasivat noin 1.200 sotavankia, joista ehkä puolet laittomasti.
Päinvastainen, valvonnan heikkenemisestä kertova ilmiö on todennettavissa. Sotavankitarkastajien tarkastuskäynnit vankileireillä nimittäin vähenivät voimakkaasti. Vuonna 1941 he kävivät tarkastuskäynneillä yli 6 kertaa kuukaudessa, mutta 1942 enää 3 kertaa kuukaudessa.[34] Sen sijaan Päämajan käskyissä sotavankien käsittelyn kiinnitettiin kyllä enenevässä määrin huomiota.
Maatilat
Sotavankeja maatilan ruokapöydässä
Sotavankeja oli ollut maatiloilla jo vuonna 1941, mutta heidät määrättiin pois tiloilta 5.12.1941 annetun käskyn perusteella.[35] Tuolloin nälkäkatastrofi oli kuitenkin jo alkanut.
Kuolleisuus alkoi vähentyä helmikuun 1942 jälkeen, maatiloille annettiin työvoimaa vasta toukotöihin. Lisäksi kesällä 1942 ainoastaan 25% sotavangeista, noin 10.000 vankia, työskenteli maatiloilla (Danielsbacka s237). Kuolleisuuden väheneminen koski kuitenkin kaikkia, myös maanrakennus- ja metsätöihin määrättyjä sekä leireillä ja sotavankisairaaloissa olleita huonokuntoisia vankeja.
Sotavankien jättäminen maatiloille olisi ollut työvoiman käytön kannalta osin tehotonta. Viljatiloilla työvoiman tarve kulminoituu toukotöihin ja elonkorjuuseen, talvella sen sijaan on joutoaikaa. Karja- ja sikatiloilla sen sijaan työvoiman tarve on tasaisempaa.
Varmaankin maatiloilta pois ottaminen todennäköisesti lisäsi kuolleisuutta, mutta ei voinut olla sen syy, koska kuolleisuus oli alkanut jo aikaisemmin.
Lisämuona
Myös lapset osallistuivat mahdollisuuksiensa mukaan ruuan tuotantoon kesästä 1942 lähtien
Lisämuona on tutkimuksessa usein esiintyvä, mutta erittäin epämääräinen käsite, jonka merkitys jää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Danielsbacka ei kerro, että milloin sitä jaettiin ja kuinka paljon. Epämääräisten tietojen mukaan se alkoi satunnaisesti keväällä 1942 ja käytäntö vahvistettiin syksyllä 1943.
Sotavangit saivat ylimääräisen leipäannoksen kuukauden ajaksi[35b] loppukesästä 1942. Suomen oman viljasato oli onnistunut aiempaa paremmin. Kuolleisuus oli kuitenkin kääntynyt laskuun puoli vuotta aikaisemmin.
Yhteenveto
Yhtään em kolmesta seikasta Danielsbacka ei perustele selvällä faktatiedolla, vaan asia jää lukijan oman mielikuvituksen varaan. Vaikutelmaksi jää, että kukin niistä on "meriselitys", kun ei parempaakaan syytä ole löytynyt.
8. Muita asioita
Punainen Risti hoiti vankileireillä sotavankien rekisteröinnin
46: Olennaista on, että rekisteröimättömänä kuolleet sotavangit jäävät näin ollen Kansallisarkiston tietokannan ulkopuolelle.
Vaikeasti haavoittuneita menehtyi niin rintamaoloissa kuin sairaaloissakin, olivatpa he suomalaisia tai sotavankeja. Talvisodan jälkeen 30.5.1940 mennessä 1.437 suomalaissotilasta oli menehtynyt sodassa saamiinsa vammoihin.[36] Tämä on noin 6% kaikista menehtyneistä. Jatkosodan aikana Suomen armeijan haavoittuneista 3,8% menehtyi kenttäsairaaloissa.[36b]
Pahoin haavoittunut sotavanki kuljetettiin rintamalta suoraan sairaalaan. Osa kuitenkin menehtyi haavoihinsa. Sotavangit saatettiin rekisteröidä vasta leireillä (Danielsbacka s47).
80: Esimerkiksi brittiläisistä ja amerikkalaisista sotavangeista menehtyi Saksan leireillä vain noin 3–5 prosenttia.
Englantilaiset lähettivät sodan aikana Kansainvälisen Punaisen Ristin välityksellä noin 19 miljoonaa elintarvikepakettia pääasiassa Saksassa olleille sotavangeilleen.[37] Suuruusluokkana vankeja oli noin 135.000, vankeusajan keskiarvo noin 3 vuotta, joten laskennallisesti brittivangit saivat ruokapaketin 8 päivän välein. – Neuvostoliitto ei sallinut Punaisen ristin välittävän edes tietoja sotavangeista näiden omaisille.
120: Gustafssonin käyttämä retoriikka sotavangeista edesauttoi vankien moraalista etäännyttämistä ja epäinhimillistämistä, joka mahdollisti itsepetoksen. Hän puhui usein "ryssistä"...
"Ryssä" sana oli omana aikaan aivan normaali sana etenkin ruotsinkielisten suussa. Ruotsiksi venäläinen on "ryss" tai "rysk". Myös lehdistö käytti sitä. Sopimattomaksi se muotoutui pääosin vasta toisen maailmansodan jälkeen.
9. Lopuksi
Sotavankien kuolleisuus nälkätalven aikana. Saksan vastoinkäymiset Stalingradissa, kenraali Georgi Žukovin vastahyökkäys, alkoi 19.11.1942 (punainen piste), jolloin kuolleisuus oli jo lähes normaalilla tasolla. Danielsbackan mainitsemat "toimenpiteet" sijoittuvat aikaan, jolloin kuolleisuus oli jo laskusuunnassa.
Sotavankipolitiikassa epäonnistuttiin todella pahoin ja syyt olisi hyvä saada selville. Tutkijalla tulisi kuitenkin olla kanttia myöntää loppulauseessa, että "ei selvinnyt tälläkään kertaa".
