Nälkätalvi 1941/42 poliittisine uhkineen

Sota oli Suomelle vaikeaa aikaa paitsi rintamilla, myös ruokapöydässä. Vaikka Suomi miellettiinkin ennen sotia maatalousyhteiskunnaksi, niin silti parisenkymmentä prosenttia elintarvikkeista tuotiin ulkomailta. Hyvät satovuodet 1930-luvun lopulla kääntyvät nopeasti puutteeksi toisen maailmansodan sytyttyä.

Vähävaraisten ravintotilanne oli ollut heikko jo ennen sotia,^[1] ja asia kärjistyi välirauhan aikana, jolloin huomattava osa väestöstä kärsi ravinnon puutteesta.^[2] Vuoden 1940 sato oli jo ollut heikko, mutta 1941 sato oli katastrofi, mikä johti äärimmäisiin ongelmiin sekä kansainvälisen politiikan - Leningradin - että ruuansaannin suhteen.

Suomalaisen ruokapöydän energiasisällöstä 1930-luvulla puolet tuli suoraan peltoviljelystä, reilu kolmannes kiersi eläinkunnan kautta, ja kymmenesosa saatiin sokerista. Elintarvikehuollon ongelmat alkoivat jo vuoden 1939 lopulla ja niiden seurauksena aloitettiin säännöstely, tuontitavaroihin kuuluneet sokeri ja kahvi ensimmäisinä. Tilanne vaikeutui merkittävästi Talvisodan jälkeen peltopinta-alan pienenemisen ja lannoiteostojen romahtamisen seurauksena.

Suomen elintarviketuotannon omavaraisuus

Maatalous oli raskasta työtä ja 70% tilojen työikäisistä miehistä kutsuttiin aseisiin.

Ruisviljan tuotannossa paras vuosi oli 1938, jolloin sato kattoi lähes koko tarpeen, ja vehnäsato oli vain viidenneksen vajaa. Perunan tuotannossa Suomi oli 1930 luvun lopulla omavarainen. Elintarvikkeiden, lannoitteiden ja rehujen tuonti painoivat todellisen omavaraisuuden alle 80%:n.^[2b]

Talvisodan jälkeen tilanne vaikeutui. Alueluovutusten seurauksena maataloustuotanto pienentyi 13%^[3] eli hieman enemmän kuin peltopinta-ala. Valuutan puute puolestaan romahdutti lannoitteiden ja rehujen ostot ulkomailta, joten omavaraisuus välirauhan aikana oli 70%^[4] tietämissä, todennäköisesti hieman sen alle.

Yllä esitetty on epävarman osuuden vähimmäismäärä, sillä arvio pohjautuu 1930-luvun lopun keskimääräistä parempiin satoihin. Satojen huomattavatkin vaihtelut ovat normaaleja,^[7] mikä rauhan aikana korvattiin tuontia lisäämällä.

Valtiojohto joutui keväästä 1940 lähtien pohtimaan, mistä saada reilu neljännes suomalaisten tarvitsemasta ruuasta.

Saksan miehitettyä Norjan, sekä Suomen että Ruotsin normaalit meriyhteydet katkesivat. Tosin Suomelle jäi piskuinen Liinahamarin satama, jossa oli yksi 45x20m kokoinen laituri. Myös Ruotsi oli ennen sotaa tuonut osan elintarvikkeista ulkomailta; se oli 91%:sti omavarainen. Ruotsi kieltäytyi systemaattisesti myymästä elintarvikkeita Suomeen syksystä 1940 alkaen,^[8] liki vuoden päivät ennen jatkosodan syttymistä ja sitä seuranneen brittien merisaarron alkua.

Erittäin suuren uhan Suomelle asetti kansainvälinen politiikka. Kolme suurvaltaa, Saksa, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto, pystyivät kukin katkaisemaan elintarvikkeiden merikuljetukset Petsamoon. Suomalaisia aluksia oli upotettu valtamerillä (kahdeksan laivaa jo ennen Talvisodan syttymistä) ja britit alkoivat kontrolloida ja sittemmin myös rajoittaa Suomen laivaliikennettä (ks. Petsamon nikkeli ja Iso-Britannian politiikka 1940-41). Voimakas riippuvuus suurvaltojen myötämielisyydestä tarkoitti vääjäämättä poliittiselle painostukselle altistumista.

Suomen päättäjät joutuivat tasapainoilemaan Neuvostoliiton uhan, kansan nälkiintymisen ja poliittisen myöntyvyyden välillä.

Elintarvikkeiden tuotanto ja tarve

Jo kesän 1940 leipäviljasato oli ollut huono (23%^[9] alle keskiarvon), ja jatkosodan ensimmäinen sato 1941^[10] oli katastrofi. Lisäongelmia aiheutti poikkeuksellisen kylmä talvi, jolloin Itämeri jäätyi eteläosiaan myöten. Kaikkein kriittisimpänä ajankohtana kevättalvella, kun varastot alkoivat tyhjetä, elintarvikkeiden tuonti katkesi joksikin aikaa.

Elintarvikeongelma oli jatkuvasti läsnä myös maan hallituksessa. Vuoden 1942 iltakouluista on säilynyt 16 pöytäkirjaa,^[11] joista kahdeksassa käsiteltiin elintarviketilannetta. Vuonna 1943 asia tuli esille 22 kertaa, kun pöytäkirjoja on 34.

Elintarvikekortteja käyttävien kansalaisten määrä vaihteli vuoden aikana 2,1 ja 2,7 miljoonan välillä.

Todella pienten maatilojen isännät olivat osa-aikaviljelijöitä. Syksyllä pikkutilalliset perheineen määriteltiin "omavaraisiksi", mutta kun oman tilan antimet oli syöty, he tarvitsivat elintarvikekortteja. Tällaisia ihmisiä on ollut suuruusluokkaa 400.000 henkeä.

Omavaraiset maanviljelijäperheet, jotka eivät tarvinneet elintarvikekortteja, ja saivat lähes rauhanajan kulutusta vastaavat annokset (n. 600.000 - 900.000 henkeä).

Armeija, joka periaatteessa oli etuoikeutettu, mutta jolta siitä huolimatta elintarvikkeet kävivät jo keväällä 1942 vähiin. Myös sotavangit ja Itä-Karjalan siviilit olivat armeijan vastuulla. Suuruusluokkaa 700.000 henkeä.

Taajamissa asuneet kuluttajat jaettiin useaan eri annosryhmään. Aikuisten annokset vaihtelivat kevyen työn tekijän (sama kuin 8-12 vuotiailla lapsilla) annoksista erittäin raskaan työn tekijän annoksiin.

Leipävilja ja peruna

Vuonna 1941 Suomen pelloilta korjattiin katovuoden sato. Tärkeimpiä elintarvikkeita eli vehnää, ruista ja ohraa sekä perunaa, saatiin puolet tarpeesta. Ruista tuotiin keväällä 1942 Saksasta, mutta peruna loppui huhtikuussa kokonaan ja keväällä paikoin kylvettiin perunalohkoja.^[12]

Leipäviljojen osuus energiantarpeesta oli 43% ja perunan osuus 7%.

Lähdekirjallisuudessa esiintyi usein maininta, että viljasadot olivat noin 30% pienempiä kuin rauhan aikana. Tämä pitää paikkansa, mutta kun huomioidaan kylvön tarvitsema osuus sadosta sekä viljan rauhanaikainen tuonti, päädytään merkittävästi heikompaan tilanteeseen.

Maito ja voi

Yli miljoonan lehmän maidot lypsettiin käsin.

Vuonna 1941 eläinrehujen sadot romahtivat samalla tavoin kuin ihmisravinnonkin sadot. Heinä- ja juuressato jäivät puoleen normaalista. Rauhan aikana mm perunoista ja lantuista osa oli syötetty eläimille, mutta syksyllä 1941 valtioneuvosto kielsi niiden käytön eläinrehuna.^[15]

Toteutunut maidon tuotanto:

Maidon tuotanto^[16] 1942 oli 58% rauhan aikaisesta. Alle 1 vuoden ikäisille lapsille varattiin 1 litra maitoa päivässä, vanhemmille 6dl. Aikuisten annos oli 2dl päivässä.

Maidon tuotanto-ongelmat heikensivät myös voin tuotantoa; 1kg voita edellyttää n 22kg maitoa. Ennen sotaa voita oli käytetty 16kg henkeä kohti, vuonna 1942 henkisen työn tekijä sai sitä ainoastaan 5kg.^[17]

Myös lihan tuotanto väheni pienentyneen eläinmäärän ja heikentyneen ruokinnan seurauksena mikä heikensi valkuaisen saantia.^[18] Tähän vaikutti myös se, että Talvisodan jälkeen lehmien määrää oli vähennetty voimakkaasti.

Karjan ruokinta:

Tarkasteltaessa maidon tuotantoa karjantarkastusyhdistyksiin kuluvien maatilojen rehunkulutuksen kautta, saadaan käytännöllisesti katsoen sama lopputulos:

satovuonna 1938/39 rehunkulutus lehmää kohti oli 2233 rehuyksikköä

kaudella 1941/42 se oli 1713 rehuyksikköä^[19] eli 76%

lehmien määrän aleneminen huomioiden rehujen kokonaiskulutus, eli panostus naudanlihan ja maidon tuotantoon, on ollut 59% rauhanaikaisesta

Maidon osuus energiantarpeesta oli rauhan aikana 21% ja voin osuus 10%.

Lihan tuotanto

Rauhanaikaisesta lihantuotannosta 43% oli sianlihaa ja 40% naudanlihaa lihan ollessa tärkeä valkuaislähde. Virallisten tilastojen mukaan korttitalouksissa lihaa kulutettiin 1942-43 alle 7kg, mikä oli vain 20% rauhan aikana kulutetusta 36kg:sta. Tilastojen luotettavuutta on kritisoitu mm lukujen pienuuden ja tuotannon vaikean valvonnan vuoksi (kotiteurastukset). Liha oli myös erinomaisen sopiva tuote salakauppaan.

Talvisodan jälkeen vuonna 1940 oli rehupulan ja navettapulan vuoksi teurastettu nautakarjaa runsaasti yli normaalitilanteen, minkä seurauksena lehmien määrä laski 1.399.000 lehmästä 1.107.000 lehmään.^[22]

Lihantuotannon vaikeudet olivat pitkälti samat kuin maidon tuotannossakin, mutta lisäksi:

sikojen määrä oli pienentynyt rauhanaikaisesta peräti 57% ja sianlihan tuotantoedellytykset vähentyneet vastaavasti (nautakarjan vähennys oli ollut noin 1/5)

huonoista sääolosuhteista johtuen ei ollut "ylimääräistä rehua" jolla eläimet olisi lihotettu teurastuskuntoon mikä pienensi kauppaan päätyvän lihan määrää

nautakarjan lisäteurastus olisi vähentänyt maidon tuotantoa, joka oli jo laskenut noin 60% tasolle, eikä suurempiin vähennyksiin ollut varaa

Lihan osuus päivittäisestä energiantarpeesta oli rauhan aikana n. 6%, vuodessa 36kg henkeä kohti. Vuonna 1942 raskaan työn tekijöille jaettiin 11,1 kg lihaa (kilohinnan mukaan naudanlihaksi muutettuna) muiden kansalaisten jäädessä vähemmälle.

Armeija ja omavarainen maatalousväestö saivat suurin piirtein rauhanaikaiset liha-annokset, joten taajama-asukkaiden todellinen kulutus on todennäköisesti ollut 20-30% rauhanaikaisesta. Salakauppa on pääosin rajautunut koskemaan laillisesti hankitun lihan laitonta myyntiä tai ylihinnoittelua. Mustalla pörssillä ei siten ole ollut merkittävää roolia kansanhuollon kannalta.

Elintarviketilanne syksyllä 1941

Loppukesällä 1941, jo ennen virallisia tilastoja, ymmärrettiin sadon jäävän heikoksi. Tulossa oli toinen perättäinen katovuosi. Omilta pelloilta saatiinkin vain puolet elintarvikkeista, mikä jo sinällään oli katastrofi. Todellisuudessa tilanne oli kuitenkin paljon vaikeampi.

Armeijan ja maatalousväen piti saada normaali määrä ruokaa, jotta Suomi olisi selvinnyt jatkossakin. Muille olisi pitänyt riittää se, mitä näiltä olisi jäänyt yli. Toteutuessaan tämä olisi tarkoittanut sitä, että kaksi ja puoli miljoonaa suomalaista olisi saanut alle 20% tarpeestaan. Se oli mahdoton yhtälö ja toteutuessaan olisi johtanut satojen tuhansien ihmisten nälkäkuolemiin.

Saksasta saatiin marraskuussa kauhistuttavia tietoja muuallakin Euroopassa vallitsevasta elintarvikepulasta. Kenraaliluutnantti Heunertin mukaan jo keväällä 1941 oli arvioitu, että miehitetyissä maissa 25-30 miljoonaa ihmistä tulisi kuolemaan nälkään.^[23] Siitä ei ole tietoa, oliko Heunertin viesti tarkoitettu suomalaisten pelotteluksi, vai oliko se rehellinen arvio Saksan vallassa olevien maiden elintarviketilanteesta.

Syksyllä 1941 päättäjille oli selvää, että Saksasta oli pakko saada erittäin runsaasti elintarvikkeita tulevana talvena. Ne olisi myös saatava velaksi, sillä Talvisodan seurauksena valuuttaa ei ollut ja voimakkaan mobilisoinnin seurauksena oma teollisuustuotanto kävi vajaateholla.

Saksalla oli mahdollisuus asettaa elintarvikkeille poliittinen hinta.

Poliittinen tilanne syksyllä 1941

Elintarviketilanteen ja kansainvälisen politiikan yhteys muodostikin äärimmäisen vaikean ongelman vuoden 1941 syksyllä. Suomen armeijan huoltopäällikkö, eversti Gustafsson oli myös kansanhuoltoministeriön alaisen valtion Viljavaraston^[24] johtokunnan varapuheenjohtaja, joten Päämajassa oltiin erinomaisen hyvin tietoisia koko maan elintarviketilanteesta.^[25]

Myös saksalaiset olivat tilanteen tasalla: kenraali Warlimont ja Ritter olivat elokuussa arvioineet Suomen elintarvikehuollon tarvitsevan talvella laajamittaista tukea.^[26]

Painostus

Karjalan kannaksella Suomen armeija oli elokuun loppuun mennessä saavuttanut pääosin tavoitteensa ja asettunut puolustukseen vanhalle rajalle, viimeisetkin joukot syyskuun alussa. Suomalaisten sotatoimien päättymisen ollessa näköpiirissä, ryhtyi Saksa painostamaan Suomea jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti.^[27] Suomen valtiojohto halusi kuitenkin poliittisista syistä torjua vaateet Leningradin vastaisista operaatioista.^[28]

Kenraali Erfurth kävi 20.8.1941 kertomassa Mannerheimille, että tulossa olisi sotamarsalkka Keiteliltä kirje, jossa suomalaisia pyydettäisiin jatkamaan hyökkäystä Leningradia kohti. Mannerheim kertoi samantien Erfurthille kielteisestä kannastaan.

Kirjeen saavuttua 23.8.1941 presidentti Ryti matkusti Mikkeliin ja neuvonpidon jälkeen saksalaisille muotoiltiin kohteliaan kielteinen vastaus, joka annettiin Erfurthille pian suullisesti ja 27.8.1941 myös kirjallisesti. Samana päivänä Mannerheim antoi käskyn hyökkäyksestä Syvärille, mikä sitoi suomalaisten voimat Laatokan pohjoispuolelle ja antoi mahdollisuuden perustella saksalaisille passiivista asennetta Leningradin suhteen.

Mannerheim toisti näkemyksensä Erfurthille vielä 30.8.1941.

Keiteliltä tuli uusi ehdotus, johon Ryti ja Mannerheim Waldenin avustuksella laativat 31.8.1941 jälleen kielteisen vastauksen.

Saksalaiset lopettivat Suomeen tarkoitetun viljan laivauksen käyttäen elintarvikeasetta ensimmäisen kerran.

Mannerheim ja Jodl Mikkelissä syksyllä 1941.

Kenraali Alfred Jodl,^[29] OKW:n yleisesikunnan päällikkö ja Hitlerin läheisin neuvonantaja, saapui 4. syyskuuta Päämajaan taivuttelemaan suomalaisia jatkamaan hyökkäystä. Puheessaan Jodl oli erittäin kohtelias, eikä ei esittänyt suoranaisia vaatimuksia. Sen sijaan hän pyrki houkuttelemaan suomalaisia vetoamalla kahdesti siihen, että Leningradin valtauksen jälkeen Suomi voisi lomauttaa osan armeijastaan.^[29b] Mannerheim vastasi hänelle, että vanha raja on jo ylitetty ja joukot jatkavat etenemistä linnoitusvyöhykkeelle.^[29c]

Asiallisesti ottaen Mannerheim torjui Jodlin, mutta teki sen diplomaattisen taitavasti; todellisuudessa Kannaksella oli kyse hyökkäyksen lopettamisesta muutaman päivän sisään, eikä suinkaan sen jatkamisesta. Jodlin saama vastaus ei varmaankaan ollut se, minkä vuoksi "Hitlerin oikea käsi" oli Suomeen saapunut.

Hitler päätti 5.9.1941 luopua Leningradin välittömästä valtauksesta tyytyen kaupungin piirittämiseen ja hävittämiseen tykistötulella. Uusi tavoite oli kiertää kaupungin itäpuolitse ja ottaa yhteys Syvärillä odottaneeseen saksalaiseen 163. divisioonaan.

Alleviivatakseen presidentin päätöksiä Leningradin suhteen Mannerheim piti 17.9.1941 Karjalan kannaksella kenraaleilleen puhuttelun. Hän kielsi ylittämästä saavutettua linjaa edes rintamalinjan lyhentämisen nimissä. Samalla hän määräsi armeijakunnan komentajan, kenraaliluutnantti Oeschin valvomaan, että rintamakenraalit myös noudattaisivat hänen käskyään.^[30]

Viljatoimitukset

Sotilaspoliittinen tilanne oli lauennut Hitlerin päätökseen, mutta elintarvikeongelma oli yhä jäljellä. Saksassa ulko- ja talousministeriöt vastustivat elintarvikkeiden lähettämistä Suomeen.

Pääministeri Rangell piti Antikomintern-sopimuksen hyväksymistä tärkeänä, sillä vain muutama päivä sen allekirjoituksen jälkeen hallituksen olisi tehtävä päätöksiä elintarvikkeiden jakelusta. Ulkoministeri Witting matkusti Saksaan allekirjoittamaan sopimusta, ja samalla vierailulla hän sai 25.11.1941 Göringiltä lupauksen elintarvikkeista, jonka lupauksen Hitler seuraavana päivänä vahvisti.^[31] Suomen poliittista elettä seurasi Hitlerin myönteinen päätös. Oliko niillä suora ja voimakas syy-seuraus suhde, on kuitenkin varmuudella selvittämättä.^[32]

Kysymys vailla vastausta

Syksyllä 1941 Hitler oli valtansa huipulla. Saksa oli jyrännyt alleen Itävallan, Tshekkoslovakian, Puolan, Ranskan, Hollannin, Belgian, Tanskan, Norjan, Viron, Latvian, Liettuan, Albanian, Jugoslavian, Kreikan ja puolet Neuvostoliiton Euroopanpuoleisesta osasta. Selkäänsä saanut Englanti oli ajettu saarelleen tärisemään eikä Yhdysvallat vielä ollut mukana sodassa. Pohjois-Afrikassa Rommelin armeijan sotatoimet ulottuivat Libyasta Tunisiaan ja Egyptiin. Saksan sotakoneella ei ollut pysäyttäjää.

Miksi Hitler päätti toimittaa ruokaa Leningradin kysymyksessä poikkiteloin asettuneelle alempirotuiselle pikkuvaltiolle, jonka väestöstä 40% oli demokraattisissa vaaleissa äänestänyt sosialisteja ja jonka johto tunnettiin länsimielisyydestään? Ja jonka sotatoimet - Itä-Karjalan valtaus - oli Saksan kannalta yhdentekeviä.

Presidentti Ryti - Leningrad oli poliittinen kysymys^[33] - otti hirvittävän suuren riskin asettuessaan vastustamaan Saksaa. Maatalous oli kyennyt tuottamaan elintarvikkeita vain puolet tarvittavasta ja Suomessa oli siten vajaat 2 miljoonaa ihmistä ilman ruokaa. Hitlerin olisi vain tarvinnut ilmoittaa: "No, me odotamme. Kertokaa meille sitten, kun teille tulee nälkä!"

Erillisrauhan uhka?

Miksi Hitler lupasi ruokaa Suomelle loppuvuodesta 1941? Mahdollisesti siksi, että Hitler pelkäsi suomalaisten tekevän rauhan Neuvostoliiton kanssa.

USA:n apulaisulkoministeri Sumner Welles oli 18.8.1941 välittänyt Suomen suurlähettiläs Procopelle Neuvostoliiton ehdotuksen rauhankeskusteluista. Hän esitti asian varovaisin sanankääntein painottaen, että se oli USA:n taholta ainoastaan informointi, ei suositus. Welles myös varoitti, että mikäli asia tulisi julkiseksi, se peruuntuisi. Jokin aika tämän jälkeen USA:n ulkoministeri Cordell Hull kuitenkin julkisti asian lehdistökonferenssissa. Oliko Wellesin ja Hullin välillä tietokatko, vai halusiko USA:n ulkoministeri torpedoida mahdolliset rauhanneuvottelut? Joka tapauksessa Moskova kiisti 7.11.1941 mitään rauhanesitystä tehneensäkään.

Marraskuun lopulla Berliiniin Antikomintern-sopimusta allekirjoittamaan mennyt Suomen ulkoministeri Witting sai lupauksen Saksan vilja-avusta ensin Göringiltä ja seuraavana päivänä itseltään Hitleriltä.

Tuonnin toteutus 1942

Jäänmurtaja Sisu Porkkalan selällä helmikuussa 1942; Itämeri oli jäätynyt eteläosiaan myöten.

Saksan lupaamien elintarvikkeitten toimitus viivästyi pahoin, puoli vuotta, ja talven aikana ongelma kärjistyi. Kevättalvella jakeluvarastot tyhjenivät ja kulutukseen jouduttiin ottamaan siemenviljaa,^[34] jota kerättiin viljelijöiltä pakko-ottoina "armeijan nimissä".^[35]

Alkutalvesta 1942 kymmenen suomalaista viljalaivaa ja 20 muunmaalaista alusta oli kuukausikaupalla juuttuneena ahtojäihin Gotlannin tasalle ja Suomeen tulossa olleet pääsivät satamiin vasta huhtikuun alkupäivinä. Ensimmäisten laivojen kiinnittyessä samalaituriin, oli maan elintarvikevarastoissa syötävää viljaa 10 päivän tarve.^[36]

Saksasta saatiin viljaa 228 milj.kg^[37] mikä mahdollisti elintarvikekorttien^[38] mukaisen jakelun ja maata uhannut viljatuotteiden ja perunan yli 50% vajaus parani sen verran, että kokonaisvajaukseksi jäi lopulta noin 40%. Ruuantarpeen ja korttiannosten välinen ero katettiin näkemällä nälkää ja syömällä alkuaan eläimille tarkoitettua ravintoa. Tämä oli sysäys voimaperäisen omatarvetuotannon aloittamiseen ja keväällä pieniä kasvimaita kohosikin ympäri kyliä ja kaupunkeja.

Lannoitteet ja rehut huomioiden elintarvikehuollon riippuvuus Saksasta on ollut sodan aikana 30-40% suuruusluokkaa mikä tarkoittaa, että 1-1,5 miljoonan suomalaisen ruoka oli Saksasta riippuvaista. Vuotta myöhemmin Berliini alkoikin käyttää elintarvikeasetta aktiivisti pienentämällä toimituseriä ja siirtämällä toimituslupaukset viime tinkaan.

Nälkätalvi - alkuvuosi 1942

Alkuvuonna 1942 säännösteltyjen elintarvikkeiden annokset armeijassa olivat lähellä rauhanaikaista, mutta etenkin kevyen tai henkisen työn tekijän kohdalla tilanne oli todella vaikea. Aikuisten pienimmällä korttiannoksella saattoi hankkia noin yhden kilon verran ruokaa, mikä teki puolet tarvittavasta.

* Peruna oli alkuvuodesta vapaasti hankittavissa. Niiden loputtua keväällä 1942 pienenivät annokset yli kolmanneksella.
** Kohta "Muut" sisältää kalat, kananmunat, juurekset, vihannekset, hedelmät ja marjat.^[41]

Rauhan aikana suomalaiset söivät keskimäärin 2,2kg elintarvikkeita päivässä. Huolimatta armeijan etuoikeutetusta asemasta oli 1942 armeijan päiväannos 2,1kg miestä kohti, joka oli hieman alle rauhanajan keskiarvon. Peruna oli vapaasti hankittava elintarvike, mutta se loppui kaupoista kevättalvella 1942 ja armeijalta viimeistään kesällä. Maito varattiin ensisijaisesti lapsille (max 1 litra/pv) ja aikuiset saivat päivittäin vain 2-4dl maitoannoksen.

Sodan jälkeen on todettu suomalaisten laihtuneen sodan aikana keskimäärin 10%; kaupungeissa painonpudotus on ollut keskiarvoa suurempaa. Riisitautia havaittiin joillain seuduilla 80-90% lapsista.^[42]

Maatalouden ongelmana hehtaarisadot

Omat pellot tuottivat vain osan suomalaisten syömästä ruuasta. Maatalouden ongelmia olivat, että peltopinta-alaa oli alkuaankin ollut alle tarpeen. Hyvien säiden ansiosta Talvisodan alla omilta pelloilta saatiin 94% viljoista. Talvisodan rauha leikkasi osan pelloista pois.

Vuoden 1941 hehtaarisadot olivat keskimääräistä heikompia. Rukiin hehtaarisato putosi 1,6 tonnista 1,2 tonniin ja perunasato 15 tonnista 10 tonniin.^[43] Syinä olivat mm:

Vuoden 1941 kesä oli kuivin sataan vuoteen. Sadetuslaitteita ei tuolloin vielä käytetty.

Väkilannoitteiden puute. Vuonna 1938 fosfaattityppilannoitteita tuotiin Suomeen 150 milj.kg, mutta sodan aikana niitä pystyttiin käyttämään ainoastaan 7 milj.kg vuodessa. Muiden lannoitteiden kohdalla tilanne oli parempi.^[44]

Karjanlantaan pohjautuva lannoitus oli vastannut 2/3:sta lannoituksesta,^[45] mutta lehmien määrän ja niiden ruokinnan vähentyessä väheni myös karjanlannan tuotanto. Muutos noin -40%.

Työvoiman puute vaikeutti viljelyä. Työikäisistä eli 20-49 vuotiaista miehistä 65% oli puolustusvoimien palveluksessa, maatalouden työvoimasta jopa 70%.^[46] Rintamalle päätyi myös 10-20% hevosista, oman aikansa traktoreista.

Elintarviketilannetta vaikeutti tai helpotti

Rauhan aikana eläimille syötettyjä elintarvikkeita käytettiin sodan aikana ihmisravinnoksi. Eläinten ruokinnan heikkeneminen vähensi kuitenkin eläinperäisen ruuan (maito, voi, liha) tuotantoa, mikä vähenemä on mukana laskelmissa. Kaikki pelloilla kasvatettu ruoka päätyy ihmisravinnoksi, joko suoraan, tai maatilojen eläinten kautta. Vaikutus: sodan aikana kasvisperäisen ruuan osuus ruokapöydässä on ollut merkittävästi rauhanaikaista suurempi.

Sotavangit ja Itä-Karjalan siviilit lisäsivät ruuan tarvetta 150.000 hengellä ja Itä-Karjalan oma sato kattoi 1/5 alueen tarpeesta.^[47] Sotavankien ja siviilileireillä olleiden elintarvikeannokset olivat samat, vapaana olleiden suomensukuisten päiväannokset noin 10% muita suuremmat. Pohjois-Suomessa saksalaiset vastasivat noin 40.000 suomalaisen sotilaan elintarvikkeista. Vaikutus: ruuan tarve 1942 on ollut noin 3% rauhanaikaista suurempi.

Salakauppa, musta pörssi, tulee usein esille lähdekirjallisuudessa. Kuponkien väärentäminen oli kannattavaa liiketoimintaa ja osa salakauppaa koski vaatteita, tupakkaa ja muita kulutustavaroita. Elintarvikkeissa se tarkoitti laillisesti tuotettujen elintarvikkeiden ylisuuria hintoja, mikä ohjasi ruokaa varakkaammille kansalaisille. Tarjolla olleiden elintarvikkeiden määrää se "lisäsi" (= salasi viranomaisilta) ehkä muutaman % verran. » Arvio mustan pörssin vaikutuksesta

Säännöstellyt ja vapaasti hankittavat elintarvikkeet

Kaalin ja muidenkin vihannesten osuus ruoka­pöydässä kasvoi, mutta vasta nälkä­talven jälkeen.

Säännöstelyn avulla pyrittiin jakamaan puute tasaisesti koko kansalle. Se oli nimenomaan vähävaraisen väestönosan toimeentulon edellytys. Ei edes valtioneuvosto ollut erikoisasemassa.^[48] Jotta Suomi olisi selviytynyt jatkossakin, tuli kuitenkin armeijalle ja viljelijäväestölle myöntää suurin piirtein rauhanaikaa vastaavat ruoka-annokset.

Korttiannosten lisäksi ihmiset saattoivat ostaa myös säännöstelystä vapaita elintarvikkeita. Niihin viitataan lähdekirjallisuudessa hyvin suurpiirteisesti merkitystä kertomatta. Niitä kyllä oli olemassa, mutta niiden määrä oli vähäinen ja huono sää vähensi kaikenlaista elintarviketuotantoa.

Rauhan aikana kulutetuista elintarvikkeista oli nälkätalven aikana noin 10% vapaasti hankittavissa, 90% sai ainoastaan kortilla. Perunan tultua säännöstelyn piiriin vuoden 1942 syksyllä, vapaasti hankittavien elintarvikkeiden osuus putosi 3% tietämiin.

Talvella 1941-42 säännöstelyn ulkopuolella olivat perunat, järvikala, vihannekset, marjat, sienet, omenat ja juurikasvit. Heikon perunasadon (-45%) seurauksena vapaasti myytävä peruna loppui suurissa asutuskeskuksissa kevättalvella 1942 kuten muutkin säännöstelemättömät elintarvikkeet.^[49]

Lähdekirjallisuudessa esiintyy usein väite perunankulutuksen huomattavasta lisääntymisestä, mutta se pohjautuu sinänsä asiallisen tutkimuksen virheelliseen tulkintaan. Sodanajan kulutusta verrataan vuoden 1928 perunankulutukseen, eikä vuoden 1938 kulutukseen.

Vuoden 1938 "ruokapöytä" ja nälkätalven säännöstelytilanne^[50]

** Muut käsittää kalat, kananmunat, juurekset, vihannekset, hedelmät ja marjat. Kananmunat olivat säännösteltyjä, energiaosuus noin 0,5%. Perunan säännöstely alkoi vasta elokuussa 1942.

Elintarvikehuoltoon vaikuttaneita tekijöitä

Rauhan aikana maahan oli tuotu viljan lisäksi soijaa, sokeria, hedelmiä, riisiä, laardia ja muita elintarvikkeita, joiden tuonti sodan aikana väheni tai loppui. Vastaavasti oli viety maito- ja lihatuotteita joiden tuotanto ohjautui sodan aikana kyllä kotimaahan, mutta siitä huonot säät leikkasivat puolet pois. Tuontiylijäämä pieneni noin 20 milj.kg (ilman viljatuotteita, sokeria ja rehuja) ja elintarvikkeita oli tarjolla ehkä puoli prosenttia vähemmän.^[51]

Vehnän ja ohran jauhatuksen yhteydessä muodostuu jauhojen lisäksi 5-10% ns jälkijauhoja. Ruis sen sijaan jauhettiin kokonaan jauhoiksi. Rauhan aikana jälkijauhot oli syötetty eläimille, mutta sodan aikana niillä "jatkettiin" puhtaita jauhoja.^[52] Vaikutus laskelmiin: viljaperäisiä elintarvikkeita on kulutettu arviolta 1% enemmän kuin rauhan aikana, mutta eläinperäisten tuotteiden tuotanto on vähentynyt.

Mainittujen lisäksi tuotettiin marginaalisia määriä hernettä, lanttua, naurista, porkkanaa, kalaa, kananmunia ja muita elintarvikkeita. Osin ihmisille, osin eläimille. Kuiva sää kohteli kuitenkin samalla tavalla kaikkea peltoviljelyä ja kalastuksen tehostuminen oli marginaalista. Heikot rehusadot puolestaan aiheuttivat sen, että myös eläintuotanto kärsi.

Vihannesten, marjojen, hedelmien ja sienien osuus ruokapöydän energiasta oli ennen sotia ollut yhteensä alle 2%. Metsästä saatavien elintarvikkeiden keruuta vaikeutti myös työvoiman puute: puoli miljoonaa miestä oli rintamalla ja elonkorjuu tapahtui samaan aikaan marjojen kypsymisen kanssa. Vitamiinien kannalta ne ovat olleet erittäin arvokkaita, mutta energiansaannin kannalta vähämerkityksisiä.

Rotat, home ja muut eläin- ja kasvikunnan vitsaukset tuhosivat osan sadosta.

Kirjallisuudessa viitataan usein sodanaikaiseen kulutustutkimukseen, jonka mukaan elintarvikkeita ostettiin 20-30% päälle korttiannosten. Tehty tutkimus vertaa sodan ajan tilannetta vuoteen 1928 ja koskee selvästi keskimääräistä varakkaampia ihmisiä. » Kulutustutkimuksen kriittinen analyysi

Säännöstelyannokset jatkosodan aikana

Korttiannoksien energiamäärät [Lähde]:

Sininen: Suomen armeija [Pranttila]

Punainen: Sotavangit ja siviili-internoidut. C-annos erittäin raskas työ, B-annos normaali työ, A-annos kevyt työ. [Kujansuu]

Vihreä: suomalaiset siviilit. E-kortti erittäin raskas työ, B-kortti henkinen tai kevyt työ. [Salovaara, Utrio, Toivonen]

Yllä olevassa diagrammissa esitetyt annoskoot olivat nimellisiä; yksikään ryhmä ei saanut täysimääräisiä annoksia nälkätalvena 1941-1942 suurimpia maatiloja lukuun ottamatta. Itä-Karjalan ja Miehikkälän siviilileireillä noudatettiin sotavankien annoskokoja.

Asemasodan aikana oli normaalia, että siviilistä tuli etulinjan sotilaille ruokapaketteja. Armeijan jakama aAnnos tuoretta leipää, joka painoi 560g, oli kuivattuna ainoastaan 380 grammaa. Sotavankien ruoka-annoksia tarkistettaessa saattoi B ja C ryhmirn ruuissa esiintyä jopa 400 kcal vajauksia.

Suomalaisten siviilien E- ja B- kortteja kuvaavissa diagrammeissa ei ole mukana perunoita, joita he aluksi saivat hankkia vapaasti. Perunoiden osuus rauhan ajan energiatarpeesta oli ollut noin 7% mikä määrä lisää diagrammissa esitettyjä siviilien annoksia noin 100 ja 150 kcal kevättalveen 1942 saakka, jolloin ne loppuivat kaupoista.

Nälkäkuolemat talvella 1941-1942

Omien peltojen tuoton jäädessä puoleen tarvittavasta ja Saksan toimitusten viivästyessä kevääseen, Suomea kohtasi vakava elintarvikekriisi. Siitä kärsivät ensi sijassa sotavangit, joita menehtyi talven ja kevään aikana noin 12.000. Lisäksi Itä-Karjalan siviilejä kuoli noin 3.000 kuolemien painottuessa kevääseen ja kesään, mikä johtui osin vanhusten suuresta määrästä.

Nälkäkuolemia esiintyi myös suomalaisten siviilien joukossa, mutta heidän kuolemistaan ei ole katsottu aiheelliseksi tehdä tutkimustyötä.

Hajatietoja siviilien kuolleisuudesta:

Mielisairaalat. Kuolleisuus nousi 10%:iin eli kaksinkertaistui normaalista. Vuosina 1941 ja 1942 mielisairaaloissa kuoli yhteensä 1.100 - 1.200 potilasta yli keskiarvon.^[53]

Vanhukset. Kuolleiden määrä tuntematon.^[54]

Siviilivangit. Vankiloissa oli 27 todettua ja 14 mahdollista nälkäkuolemaa.^[55]

Imeväiskuolleisuus. Kasvoi 7%:stä 9%:iin.^[56]

Pikkulapset. Kuolleiden määrä tuntematon.^[57]

Yleinen kuolleisuus. Siviilien yleinen kuolleisuus 1940-1944 oli 0,1%-yksikköä normaalia suurempi. Tämä tarkoittaa 19.500 menehtynyttä suomalaista siviiliä.^[58]

Summa summarum

Vuonna 1941 omilta pelloilta saatiin vain noin puolet siitä ruokamäärästä, mitä rauhan aikana oli kulutettu, mikä aiheutti todellisen nälänhädän uhan. Tämän lisäksi sotilaspoliittinen tilanne kävi vaikeaksi.

Lopulta nälkäkuolemat rajoittuivat pääasiassa sotavankeihin ja Itä-Karjalan siviileihin, jossain määrin myös Suomen eri laitoksissa (ainakin mielisairaalat ja vankilat) olleisiin ihmisiin. Monotoninen, valkuais- ja vitamiiniköyhä ruoka on saattanut olla kohtalokasta. Ruokaongelma oli erittäin vaikea etenkin kaupungeissa asuneiden vähävaraisten kohdalla, joilla ei ollut varaa mustan pörssin hintoihin eikä lähisukulaisia maaseudulla. Tavallisten suomalaisten kohtalosta ei kuitenkaan ole tehty perusteellista tutkimusta.

Myös poliittisella taistelukentällä Suomi kävi kuilun partaalla, mutta selvisi siitä: Saksa lakkasi vaatimasta Leningradin vastaisia operaatioita toimittaen silti elintarvikkeita ilman vastiketta. Tätä voidaan pitää todellisena diplomatian taidonnäytteenä Suomen päättäjiltä, jotka olivat vierastaneet Hitleriä jo ennen sotia.^[59]

Syksyllä 1941 Suomen päättäjien viesti de facto saksalaisille oli kansallista itsemurhaa hipova: "Me emme jatka sotatoimia Leningradia kohti vaikka te niin haluattekin, mutta siitä huolimatta teidän on toimitettava meille satoja miljoonia kiloja ruokaa velaksi."

Viitteet ja lisätiedot