Juutalais­pakolaiset Ruotsiin: kolme viikkoa 1942

Ruotsin suhde antisemitismiin

Kuinka Ruotsin valtion juutalaispolitiikka kehittyi Hitlerin vanavedessä ja millaisen maan suomalaiset kohtasivat vuoden 1942 lopulla.

1922

Uppsalassa aloitti toimintansa Ruotsin valtion Rotubiologian tutkimuslaitos.^[1] Herman Lundborg kehitteli Uppsalassa teoriaa pohjoisesta rodusta nimeten mm lappalaiset, suomalaiset ja juutalaiset alempiarvoisiksi. Osa Saksan Kansallissosialistisen puolueen rotuoppeja kehittäneistä henkilöistä sai siellä koulutusta "rotutieteissä".

Aadolf Hitler poistuu Suomesta 1942.

30.1.1933

Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri ja hän aloitti välittömästi terrorin vasemmistolaisia ja juutalaisia vastaan.

15.9.1935

NSDAP:n puoluepäivien yhteydessä otettiin käyttöön Nürnbergin rotulait, jotka mm kielsivät avioliitot Saksan juutalaisten ja muiden saksalaisen välillä.

Syyskuu 1937

Ruotsin ulkoministeriön vaatimuksesta Ruotsissa asuvan ruotsalaisen, joka halusi avioitua saksalaisen kanssa, oli allekirjoitettava "arjalaistodistus". Hänen tuli vakuuttaa, että hänen isovanhempansa eivät olleet juutalaisia sen paremmin rodun kuin uskonnonkaan puolesta:

Ruotsin viranomaiset saattoivat jopa mitätöidä juutalaisten ja arjalaisten välisiä avioliittoja. Hitlerin vallan aikana annettuja arjalaistodistuksia on pelkästään Uppsalan maakunta-arkistossa tallella noin 1.000 kappaletta.^[3]

12.3.1938

Hitler toteutti Itävallan Anschlussin, jonka jälkeen pakolaisten määrä Euroopassa kasvoi jyrkästi.

Huhtikuu 1938

Ruotsi alkoi vaatia viisumia Saksaan liitetyn Itävallan kansalaisilta.^[4]

21.-22.6.1938

Pohjoismaiden viranomaisten tapaamisessa Kööpenhaminassa ruotsalainen toimistopäällikkö K.Bergström ehdotti, että pohjoismaat ottaisivat käyttöön viisumipakon Saksan juutalaisten emigranttien maahantulon rajoittamiseksi.^[5]

Heinäkuu 1938

Evianissa Ranskassa pidettiin 27 valtion tulokseton kongressi Euroopan pakolaiskysymyksestä; Suomea ei sinne lainkaan kutsuttu.^[6] Ratkaisun asemesta osallistujamaat sulkivat rajansa juutalaisilta peläten vapaamielisen pakolaispolitiikan yllyttävän Saksaa, Puolaa ja eräitä muitakin antisemitistisiä maita, joissa juutalaisia oli useita miljoonia.^[7]

Kesä 1938

Ruotsi esitti Saksalle vaatimuksen, että maan rajaviranomaisten olisi jollain tavoin voitava erottaa Saksan kansalaisista ne ihmiset, käytännössä juutalaiset, jotka eivät voisi palata Saksaan.^[8] Myös Sveitsin viranomaiset tekivät vastaavanlaisen vaatimuksen.

9.9.1938

Ruotsin sosiaalihallituksen pääjohtaja Sigfrid Hansson määräsi käännytettäväksi kaikki maahan pyrkivät juutalaiset.^[9] Määräys ei kuitenkaan täysin estänyt maahantuloa.^[10]

27.10.1938

Saksan viranomaiset alkoivat leimata juutalaisten passeja isokokoisella, punaisella J-leimalla, minkä todellinen merkitys ymmärrettiin Ruotsissa ja maan rajaviranomaiset alkoivatkin estää J-passin haltijoita saapumasta maahan.^[11]

Erityisen oudoksi asian tekee se, että vaikka kansallissosialistit nimenomaisesti halusivat eroon juutalaisista, niin J-kirjaimen todellisen merkityksen kertominen Ruotsille ja Sveitsille vaikutti täysin päinvastoin eli vaikeutti juutalaisten poismuuttoa. Tuntemattomasta syystä natsi-Saksan viranomaiset halusivat Sveitsin ja Ruotsin välttyvän juutalaispakolaisilta.

14.11.1938

Suomea natsi-Saksa johti harhaan väittäen, että J-kirjaimella varustetun passin haltia voisi halutessaan palata Saksaan.^[12] Saksa asetti Sveitsin ja Ruotsin eri kategoriaan, kuin Suomen ja muut maat.

1938/39

Ruotsin rajaviranomaiset alkoivat tarkistaa maahan pyrkiviltä, oliko näiden vanhemmissa juutalaisia, mistä Daily Herald sai 11.1.1939 aiheen kriittiseen artikkeliin:

"Natsit ovat viimein onnistuneet taivuttamaan Ruotsin polvilleen antisemitististen teorioidensa edessä, valtion joka on maailman demokraattisimpia maita. - - Kaikki ulkomaalaiset, jotka oleskelevat maassa yli kaksi vuorokautta, joutuvat vastaamaan moniin kysymyksiin. Yhdessä niissä kysytään, onko kumpikaan ulkomaalaisen vanhemmista juutalainen."^[13]

2.2.1939

Ruotsin kuningas Kustaa V ojensi Ruotsin Berliinin lähetystössä Hitlerin lähimmälle miehelle, marsalkka Herman Göringille, Miekkaritariston suurristin ketjuineen. Päätös tästä oli tehty marraskuun lopussa 1938, kaksi viikkoa Kristalliyön nimellä kulkeneitten pogromien jälkeen.^[13b]

Kevät 1940

Saksa miehitti Norjan, minkä seurauksena Suomessa läpikulkumatkalla olleitten juutalaispakolaisen jo ennestään vaikea matka vaikeutui vielä lisää. Miehityksen alettua Ruotsiin tuli pakolaisia Norjasta ja aluksi Ruotsin rajaviranomaiset käännyttivät heitä takaisin. Norjan miehityksen myötä Suomi "suomettui" ja Ruotsi "ruotsittui". Ruotsalaiset käyttävät omasta politiikastaan nimitystä "realpolitik".

1940-1941

Välirauhan aikana Ruotsi vastaanotti Suomesta muutamia kymmeniä sosialidemokraattisia pakolaisia.^[14]

Jatkosodan aika

Pakolaisten siirtoon liittyviä tapahtumia Suomessa.

4.1.1941

Presidentti nimitti J.W. Rangellin hallituksen, jonka sisäministeriksi tuli Toivo Horelli.

25.6.1941

Jatkosota syttyi ja Suomesta tuli Saksan aseveli.

Kesä 1941

Sotatilan alettua astuivat voimaan kaikkia ulkomaiden kansalaisia koskevat rajoitukset. Nimellisesti oleskelua ei sallittu rannikkoseudulla, suurissa kaupungeissa eikä itärajalla. Tästä kuitenkin poikettiin ainakin niiden ulkomaalaisten kohdalla, joiden työ oli maanpuolustukselle tärkeää. Juutalaispakolaisten oleskelu Lammilla ja Hauholla on hyvin tunnettua, mutta vuoden 1942 lopulla heitä oli 15 eri paikkakunnalla ja lisäksi Pohjois-Suomessa työvelvollisina.

Juutalais­pakolaisia oli useilla paikkakunnilla. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Lokakuu 1942

Valpo aikoi poistaa maasta joukon vieraiden maiden kansalaisia, heidän joukossaan myös juutalaisia.^[15]

26.10.1942

Miehitetyssä Norjassa alkoivat SS-miehet yhdessä norjalaispoliisien kanssa pidättää yli 15 vuotiaita miespuolisia juutalaisia.^[16]

Ulkopolitiikka kuului presidentille, eikä Rangell siihen puuttunut. Hän kuitenkin kävi kuuluisaksi tullen keskustelun Himmlerin kanssa kesällä 1942: "Meillä ei ole juutalaiskysymystä".

2.11.1942

Pää- ja sisäministerin ollessa poissa tehtävistään, hallituksen vanhimpana ministerinä Väinö Tanner käytti väliaikaista päätösvaltaansa ja keskeytti karkotusprosessin. Karkotukset sinällään olivat normaaleja niin tuolloin^[17] kuin tänäkin päivänä.

3.11.1942

Valtioneuvoston istunnossa käsiteltiin karkotusasiaa nimenomaan juutalaispakolaisten osalta. Kannanotot menivät nopeasti jyrkiksi ja Horelli uhkasi erota, mikäli ministerien toimivaltojen rajoja ei kunnioitettaisi. Myös Fagerholmin on väitetty uhanneen erota hallituksesta, mikä kuitenkin on kyseenalaista. (Fagerholm)

6.11.1942

Valpo toimeenpani karkotuksen, jossa 27 ihmisen joukossa oli 8 juutalaispakolaista. Juutalaisista 7 murhattiin, ainoastaan Georg Kollman pelastui. Ei-juutalaisten kohtalo ei ole tutkijoita kiinnostanut.

8.11.1942

Hitler piti radiopuheen jossa hän lausui:

Ulkoministeriön yritys pakolaisten siirtämiseksi

Lähettiläs Wasastjerna Tukholmassa

17.11.1942

Kaksi sosialidemokraattia, puoluesihteeri A. Aaltonen ja kansanedustaja A. Wirtanen, kävivät ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Asko Ivalon puheilla. He ehdottivat pakolaisten siirtämistä Ruotsiin, vaikka Virtasen mukaan Ruotsin hallitus ei ollutkaan halukas ottamaan vastaan juutalaispakolaisia Suomesta.

Ivalon muistio 17.11.1942. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

21.11.1942

Ulkoministeriö ehdotti sisäministeriölle pakolaisten siirtämistä Ruotsiin, minkä ehdotuksen Horelli hyväksyi nopeasti ja ilman vastalauseita.^[18]

24.11.1942

Ulkoministeriö pyysi Tukholman lähettilästä J. Wasastjernaa, tutkimaan epävirallisesti mahdollisuuksia siirtää pakolaiset Ruotsiin.

26.11.1942

Norjassa toteutettiin juutalaisten pidättämisen toinen aalto. Norjalaispoliisit pidättivät juutalaiset naiset ja lapset, jotka kuljetettiin vielä samana päivänä pois maasta.

Marraskuu

Tukholmassa lähettiläs Wasastjerna oli henkilökohtaisesti yhteydessä poliittisen osaston v.t. päällikköön, Staffan Söderblomiin, ja lähettilään ystävät puolestaan ottivat yhteyttä pääministeri Hanssoniin, Ruotsin Punaiseen Ristiin ja sosiaalihallituksen pääjohtaja Höijeriin. Hansson, Höijer ja Söderblom antoivat kielteisen vastauksen.

4.12.1942

Wasastjernan Ruotsista lähettämässä kuriiriviestissä kerrottiin, että Ruotsin pääministeri Hanssonin mukaan "Suomen pitäisi koettaa länsivalloille osoittaa itsenäisyyttään suojelemalla ainakin toistaiseksi näitä pakolaisia." (saapunut ulkoministeriöön 5.12.1942)

Isaac Pergamentin ja Valpon yhteistyö

Pergament epävirallisesti Tukholmassa

Horellin antama ja Anthonin varmentama hyväksyntä 5.12.1942 pakolaisten siirrolle Ruotsiin. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

26.11.1942

Helsingin juutalaisen seurakunnan hallintoneuvosto teki päätöksen Isaac Pergamentin lähettämisestä Tukholmaan. Pergament ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi Ruotsiin. Samana päivänä Norjassa oli toimeenpantu em. juutalaispidätysten toinen aalto.

5.12.1942

Ruotsista tulleista kielteisistä vastauksista huolimatta siirtoasian valmistelu Suomessa jatkui. Sisäministeri Horelli ilmoitti Valpon päällikön Arno Anthonin varmentamassa kirjeessä ulkoministeriölle hyväksyvänsä ehdotuksen pakolaisten siirtämiseksi Ruotsiin. Kirjeen liitteenä oli 150 pakolaisen nimet.^[19]

Joulukuu 1942

Isaac Pergamentille soitettiin Valtiollisesta poliisista ja pyydettiin virastoon käymään. Etsivä Olavi Viherluoto pyysi Pergamentia matkustamaan Ruotsiin ja tiedustelemaan siellä juutalaisseurakunnan johtokunnalta, olisiko tämä valmis ottamaan Suomessa jäljellä olevat juutalaispakolaiset Ruotsiin.^[20]

Joulukuu 1942

Pergament matkusti Tukholmaan. Mosaiska församlingenin johtokunnan puheenjohtaja Gunnar Josefssonille hän kertoi vaarasta, että saksalaiset saattaisivat vaatia juutalaispakolaisten luovutusta.^[21] Josefsson tapasi Ruotsin sosiaaliministeri Möllerin ja oli yhteydessä ulkoministeri Güntheriin. Jälkimmäisen mukaan ei ollut välitöntä vaaraa, sillä "Suomen hallitus oli päättänyt selvästi torjua sellaiset vaatimukset."^[22]

8.12.1942

Ruotsin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Staffan Söderblom ja sanomalehtitoimiston päällikkö Oscar Thorsing kertoivat suomalaisille, että mikäli suomalaiset lähettäisivät juutalaisia Saksaan, sen seurauksena olisi "Ruotsissa yleisesti tunnettujen tosiasioiden mukaisesti, kuolema."^[23]

11.12.1942

Yhdysvaltain lähettiläs Schoenfeld lähetti salasanoman Helsingistä Washingtoniin: "...Suomen juutalaisen seurakunnan päämies on ollut Tukholmassa jokin aika sitten ja on pyrkinyt neuvottelemaan pakolaisten siirtymisestä Ruotsiin..."^[24]

Joulukuu 1942

Tukholman seurakunta ilmoitti Helsingin seurakunnalle, että Ruotsin Helsingin-lähetystö oli saanut ohjeet, että jos karkotus tai luovutus jossain vaiheessa todella uhkaa, lähetystö voi heti antaa viisumit.^[25]

17.12.1942

Englannin ulkoministeri Anthony Eden piti puheen, jossa hän kertoi juutalaisten massamurhista. Tämän jälkeen asia oli yleisessä tietoisuudessa, vaikka hän ei maininnutkaan kaasukammioita. Edenin uskottavuutta heikensi se, että väitteitä vastustajan julmuuksista pidetään helposti epärehellisenä propagandana. Saksalaisia oli moitittu aiheetta ensimmäisen maailmansodan aikana.

5.3.1943

J.W.Rangellin hallituskausi päättyi ja uudeksi pääministeriksi nimitettiin Edwin Linkomies. Sisäministeri Toivo Horelli korvattiin Leo Ehrnroothilla.

17.6.1943

Hansson vastusti edelleen sadan juutalaispakolaisen tuloa Suomesta esittäen kantansa perusteiksi taloudelliset syyt: "Ruotsin valtio ei ryhdy huolehtimaan niistä kustannuksista, jotka aiheutuvat juutalaispakolaisten maahantulosta."^[26]

1943

Ruotsi salli 14 juutalaisen matkustaa Suomesta Ruotsiin.

1944

Kevään ja kesän aikana 99 pakolaisjuutalaista sai Suomen kansalaisuuden ja jotkut olivat saaneet sen jo aikaisemmin.

1944

Amerikkalaisten (War Refugee Board) luvattua huolehtia pakolaisten kustannuksista, Ruotsi lupasi päästää 131 Suomessa ollutta juutalaispakolaista maahan. Suomen viranomaiset sallivat heidän matkustaa turisteina ja viedä mukanaan Ruotsin kruunuja.

Sodan aikana Suomi oli täysin riippuvainen Saksasta niin elintarvikkeiden kuin aseiden ja polttoaineidenkin suhteen. Syksyllä 1942 pelloilta saatiin tosin jo 3/4 tarpeesta, mutta Saksan vilja-apua tarvittiin yhä. Suomella ei myöskään ollut varaa maksaa viljastaan. Riippuvuus antoi Saksalle mahdollisuuden kiristää Suomea, mitä se oli – huonolla menestyksellä – yrittänytkin vuotta aikaisemmin Leningradin piirityksen alkuvaiheessa (Painostus). Sodan ulkopuolella pysynyt Ruotsi oli 1940 ottanut pakolaisia vastaan Norjasta ja Tanskasta ja 1941 sosialidemokraattisia Keski-Euroopan pakolaisia myös Suomesta.^[26b] Suomessa heräsi ajatus toimittaa myös juutalaispakolaiset Ruotsiin.

Marras-joulukuu 1942: ensimmäinen siirtoyritys diplomaattisin keinoin. Auttaisiko Ruotsin valtio Suomea? Suurlähettiläs Wasastjerna Tukholmassa.

Pakolaisten siirto oli valtiojohdon asia

Sosialidemokraattien Aaltosen ja Virtasen vierailtua Asko Ivalon luona, tämä ryhtyi toimeen välittömästi. Hän otti yhteyttä esimieheensä ulkoministeri Wittingiin, Suomen Punaisen Ristiin ja ilmeisesti myös Valpoon, joilta kaikilta sai hyväksynnän Wasastjernalle lähetettävälle toimeksiannolle. Tämän jälkeen, vielä samana päivänä, Ivalo laati presidentille ja 7 ministerille tarkoitetun muistion.

Poliittinen jakelu

Ivalon muistion jakelu on ollut todella laaja:

Presidentti Risto Ryti (Edistyspuolue)

Pääministeri J.W.Rangell (Edistyspuolue)

Ulkoministeri Witting (ammattiministeri, Rkp:n jäsen)

Valtiovarainministeri Tanner (Sosialidemokraattinen puolue)

Puolustusministeri Walden (Päämaja)

Opetusministeri Kukkonen (Maalaisliitto)

Kansanhuoltoministeri Ramsay (Ruotsalainen kansanpuolue)

Sisäministeri Horelli (Kokoomus)

Jakelussa mainituista henkilöistä ainoastaan presidentillä sekä ulko- ja sisäministereillä oli jonkinlainen virka-asemaan liittyvä kytkös pakolaisiin. Kuitenkin se on presidentin ja lainopillisen neuvonantajan lisäksi kattanut kaikki puolueet (IKL pois lukien) ja Waldenin kautta myös Päämajan.

Ulkoasianvaliokunnasta ei ole kyse, sillä silloin jakelussa olisi ollut mm ministeri Pekkala. Esimerkiksi opetusministeri Kukkosella ei ollut minkäänlaista yhteyttä pakolaisiin, mutta hän oli Maalaisliiton edustaja hallituksessa. Asia ei kuulunut myöskään Rangellille, Waldenille, eikä Ramsaylle. Tannerin kohdalla informointia voisi perustella poliittisella kytköksellä.

Ivalon muistio on mitä ilmeisimmin suunnattu Suomen valtiojohdolle, eikä pelkästään ministerijoukolle. Puoluekentän kattavuus kertoo, että kyseessä on ollut merkittävä poliittinen kysymys; paljon enemmän kuin pelkkä ministerijakelu. Siirto-operaatiolle haluttiin erittäin vahva poliittinen tuki.

Ivalon muistion 1. sivu - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Muistion 2 sivu ja sen jakelu. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

IKL sivuutettiin

Isänmaallisen kansanliikkeen sivuuttaminen vaikuttaa poliittislelta päätökseltä. IKL:n ohittaminen on mahdollistanut sen, että asia on saanut hallitukselta nopeasti hiljaisen hyväksynnän ilman että se olisi päätynyt julkisuuteen - ja saksalaisille - ennen aikojaan.

IKL:n säännöissä ja periaateohjelmassa ei käsitelty lainkaan juutalaisuutta, mutta sen lehdistössä esiintyi antisemitistisiä kirjoituksia. Vuoden 1938 aikana sen pää-äänenkannattajassa Ajan Suunta -lehdessä, oli 14 kirjoitusta, joissa suhtauduttiin myönteisesti Saksan juutalaispolitiikkaan,^[27] saaden vastakaiukseen lähinnä ärtymystä muissa suomalaislehdissä. Kaikkien puolueiden pää-äänenkannattajia (Helsingin Sanomat ml) myytiin 1938 aikana yhteensä 125 miljoonaa kappaletta. Näistä 7,5 miljoonassa (6% kaikista) oli kielteinen ja 0,6 miljoonassa (0,5%) myönteinen artikkeli Saksan juutalaispolitiikasta.

Hallituksen hyväksyntä

Wasastjernan toimeksianto. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Muutama päivä muistion jälkeen sisäministeriö antoi hankkeelle hyväksynnän ja Wasastjerna sai toimeksiannon. Asiakirjassa lukee "Hallituksen ja asianomaisten viranomaisten, nimenomaan sisäministeriön...", mikä sitoo Suomen hallituksen kyseiseen hankkeeseen.

Sisäministeriön myönteisen kannan esiin ottamisella on mitä ilmeisimmin haluttu painottaa, että pakolaisjuutalaisten asema oli muuttunut päinvastaiseksi muutaman viikon takaisesta karkotuspäätöksestä. Muussa tapauksessahan sisäministerin kantaa, joka oli sama kuin muidenkin ministerien, ei olisi lainkaan tarvinnut tuoda esille.

Saksan pelko?

Aaltosen ja Virtasen vierailu ulkoministeriössä vaikuttaa oudon byrokraattiselta. Kaikkein yksinkertaisin menettelytapa olisi ollut, että Tanner olisi keskustellut suoraan Wittingin ja Horellin kanssa.

Asian kierrättäminen virkamiehen kautta antoi maan ylimmälle valtiojohdolle suojaa saksalaisten mahdollisten vastareaktioitten suhteen. Ivalohan laittoi asian liikkeelle omissa nimissään mainitsematta, että oli saanut sille ulkoministeri Wittingin hyväksynnän, mikä tuli esille vasta sodan jälkeen Valpon kuulusteluissa.

Kansallissosialistien ideologiassa suomalaiset olivat alempaa itäbalttilaista rotua. Suomalaisilla ollut mitään varmuutta siitä, mitä tapahtuisi sodan jälkeen.

Horellin suhtautuminen muuttui

Horelli hyväksyi siirron, Anthoni vahvisti. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Sisäministeri Horellille tehtiin 21.11.42 ulkoministeriön virkamiehen toimesta ehdotus pakolaisten siirtämisestä Ruotsiin, minkä hän hyväksyi pikimmiten ja Wasastjerna sai asiaa koskevat ohjeet kolme päivää myöhemmin.

Pari viikkoa aikaisemmin Horelli oli kuitenkin uhannut erota, jos hänen toimivaltaansa puututtaisiin. Pakolaisasiat, myös heidän maasta poistamisensa, kuuluivat nimenomaan sisäministerille. Yhteydet Ruotsiin kuuluivat ulkoministeriölle, mutta vasta sisäministeriön tekemän siirtopäätöksen jälkeen.

Välitön hyväksyntä kertoo, että sisäministeriössä oli arvioitu asiat uudelleen ja usein juutalaisvastaiseksi nimetty sisäministeri Horelli oli muuttanut asennettaan suhtautumisessaan pakolaisjuutalaisiin.

Tapahtumahistorian ja reaktioitten perusteella tulee vaikutelma, jonka mukaan joku isompi instanssi olisi kävellyt Horellin ylitse ja tämä joutunut "ottamaan lusikan kauniiseen käteen".

Siirtoasia on ollut valtiojohdolle tärkeä

Wasastjerna Tukholmassa

Kuriiri­sanoma Tukholmasta. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Wasastjerna on ollut Tukholmassa yritteliäs; hän oli pyytänyt kolmea eri ystäväänsä auttamaan asiassa. Neljäs kontakti syntyi, kun hän itse oli yhteydessä poliittisen osaston v.t. päällikköön. Lähettiläs sai useita kielteisiä vastauksia ja pisteen hänen yrityksilleen laittoi lopulta pääministeri Hansson, joka kuriiriviestin mukaan "...katsoi vaikeaksi tällä hetkellä, koska juuri nyt tulee runsaasti juutalaisia Norjasta. Suomen pitäisi koettaa länsivalloille osoittaa itsenäisyyttään suojelemalla ainakin toistaiseksi näitä pakolaisia.".

On kysyttävä, että miksi yksi puhelinsoitto yhdelle ruotsalaisministerille ei riittänyt? Wasastjernan vastauksesta tulee myös vaikutelma, että tässä asiassa ja aikataulussa Suomen Tukholman-lähettiläällä ei ylipäätään ollut pääsyä Ruotsin päättäjien puheille.

Monta eri tahoa antoi saman vastauksen, mikä kertoo, että Ruotsin puolella asia on jo ollut ohjeistettuna etukäteen. Ruotsi oli ennakkoon valmistautunut torjumaan juutalaispakolaisten tulon nimenomaan Suomesta.

Svenska Röda Korset

Ruotsin Punaisen Ristin vastaus oli ainoa myönteiseltä vaikuttava, mutta oudon byrokraattinen:

"...ruotsalaiselta taholta on käännytty Ruotsin Punaisen Ristin puoleen joka suhtautunut positiivisesti ja liittänyt tämänkin kysymyksen laajempaan Suomen ja Norjan avustamista koskevaan ulkodepartementiin jätettyyn P.M:ään."

SRK "kysyi lupaa" Ruotsin ulkoministeriöltä liittäen juutalaispakolaisten auttamisen Norjan asioihin. Aivan kuin juutalaispakolaiset eivät olisi saaneet tulla maahan omia aikojaan, vaan ainoastaan jonkin Norjaan liittyvän hankkeen puitteissa. Tämä kytkös tekee Ruotsin Punaisen Ristin vastauksesta asiallisesti ottaen kielteisen.

Byrokratia on yksi tapa torjua asia, vaikka näennäisesti ollaankin myötämielisiä.

Tärkeä siirto

Yhteydenottojen runsas määrä, kertoo, että pakolaisten siirtäminen Ruotsiin on ollut Suomelle erittäin tärkeää. Samalla käy myös ilmi, että jostain tuntemattomasta syystä nimenomaan Suomesta tulevien juutalaisten torjuminen oli Ruotsille tärkeää. Ruotsin asenne alkoi pehmetä seuraavana vuonna 1943 ja muuttui lopullisesti vasta 1944.

Wasastjernalle annetussa toimeksiannossa on mainittu, että pakolaisten siirto Ruotsiin "...tietäisi meille suurta helpotusta." Mistään asiakirjasta ei tule ilmi, miksi pakolaisten siirto oli Suomen viranomaisten silmissä tärkeä asia, peräti "suuri helpotus".

Lähes neljän miljoonan asukkaan Suomessa 150 ulkomaalaista ei sinällään ollut lainkaan asia. Suomen vastuulla oli tuolloin 90.000 itäkarjalalaista siviiliä, 40.000 sotavankia, noin 5.000 pakolaista (mukaan lukien noin 350 juutalaistaustaista) ja vuotta myöhemmin maahan tuli yli 60.000 inkeriläistä. Yhteensä 200.000 ulkomaalaista.

Ruotsalaiset sanomalehdet alkoivat näitä aikoja (Göteborgs-Posten ensimmäisenä 3.12.1942) julkaista artikkeleita kuukautta aikaisemmin tapahtuneesta 8 juutalaispakolaisen karkottamisesta.^[28] Ivalon muistio oli lähtenyt liikkeelle jo kolme viikkoa ennen Göteborgs-Postenia joten ruotsalaislehtien kirjoittelulla ei siten ole voinut olla vaikutusta Suomen viranomaisten toimiin.

Perheet hajosivat

Nimiluettelon ote. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Juutalaispakolaisten joukossa oli neljä henkilöä, joilla oli aviopuoliso Suomessa, ja yhden äiti oli suomalainen. Suomen viranomaiset olivat valmiit hajottamaan perheet saadakseen pakolaiset mahdollisimman pian pois maasta. Omaiset ovat saattaneet olla paitsi syntyperäisiä Suomen kansalaisia, myös jo aiemmin maahan tulleita.

Valpon ulkoministeriölle toimittamassa luettelossa mainitut:

Wilhelm Goldberg (s. 8.12.1908), vaimo Suomen kansalainen

Emil Erich Gottlieb (s. 15.6.1880), vaimo Suomen kansalainen

Josef Kahan (s. 29.4.1908), vaimo Suomen kansalainen

Herbert Heinz Ornstein (s. 18.4.1925), äiti Suomen kansalainen

Ferdinand Weiner (s. 24.2.1910), vaimo Suomen kansalainen

Nimiluettelon ensimmäinen sivu ja viimeinen sivu.

Asia on ollut myös erittäin kiireellinen

Siirtohanketta on viety eteenpäin nopeasti:

Ivalo laati muistionsa samana päivänä kun oli kahden sosialidemokraatin jälkeen tavannut Wittingin ja ollut yhteydessä SPR:iin ja ilmeisesti myös Valpoon. Virkatie on nopea silloin, kun siihen on hyvä syy. Juutalaispakolaisten asia oli saanut runsaasti huomiota lehdistössä ja hallituksessa, mutta Ivalon muistiosta ei selviä, miksi nimenomaan nopea siirto oli erittäin tärkeää.

Lähettiläs Wasastjernan ohjeistus on tapahtunut kiireisesti: tuolloin ei edes tiedetty, montako ihmistä tarkalleen ja ketkä, olisi tarkoitus Ruotsiin toimittaa. Pakolaisluettelon UM sai vasta viikkoa myöhemmin. Viisumien saamisen kannalta nimitiedot olivat kuitenkin välttämättömiä; Ruotsi oli vuoden 1940 kesäkuusta alkaen vaatinut Suomesta tulevilta viisumia.

Wasastjerna vei tunnustelunsa Tukholmassa päätökseen välittömästi, odottamatta edes yhtä viikkoa, että olisi saanut käyttöönsä pakolaisten nimiluettelon.

Suomen ulkoministeriön pyynnöstä tehdyssä pakolaisluettelossa oli yksi, kolme kuukautta aikaisemmin kuollut henkilö,^[29] mikä kertoo, että edes heidän osoitteitaan ei oltu tarkistettu. Saati sitten, että pakolaisilta itseltään olisi kysytty, että tuntevatko he olonsa turvattomaksi ja haluavatko he poistua Suomesta.

Nimiluetteloon oli myös lisätty Elia Zilbergasin nimi lyijykynällä,^[30] vaikka kyseessä oli viranomaisasiakirja.

Kaksi siirtoyritystä peräperää pääministeri Hanssonin torjuvasta päätöksestäkin huolimatta (Pergamentin matkaa käsitellään seuraavassa jaksossa).

Sekä juutalaisia että tshekkejä. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Toimeksiannossa on käytetty ilmaisua "Lähes kaikki ovat israeliittoja", ja nimiluettelossa neljän ihmisen kohdalla kansallisuudeksi on mainittu "tshekki". Kyseessä on siten ollut lähtökohtaisesti pakolaisluettelo, eikä juutalaisluettelo, vaikka arkikielessä tällaista nimitystä voidaankin käyttää.

Norjassa alkaneet juutalaisnaisten ja juutalaislasten pidätykset ovat varmaankin lisänneet paineita Suomessa, mutta ne eivät selitä siirtohankkeen aloittamista eikä tavatonta kiirettä. Norjan asioilla ei ollut minkäänlaista näkyvää kytköstä Suomeen.

Kuitenkin sekä Suomen viranomaisten että juutalaisen seurakunnan silmissä juutalaispakolaisiin kohdistui - todellinen tai kuviteltu - välitön uhka.

Joulukuu 1942: toinen siirtoyritys epävirallisesti. Auttaisiko Ruotsin valtiovalta juutalaispakolaisia Ruotsin omien juutalaisten pyynnöstä?

Valpon toimeksianto Pergamentille

Helsingin juutalaisessa seurakunnassa vaikuttaneen lääketieteen lisensiaatti Isaac Pergamentin todistus punaisen Valpon kuulusteluissa pian sodan jälkeen:

Pergamentin kutsu Valpoon. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Vierailu Ruotsissa 1942. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Valtiollinen poliisi oli kuitenkin poliisiorganisaatio, ei tiedusteluorganisaatio. Sen toimivallan rajat päättyivät Suomen valtion rajoihin. Laki ei antanut Valpolle oikeutta lähettää salaista asiamiestä vieraaseen valtioon,^[31] tässä tapauksessa vieläpä toimeenpanemaan maan pääministerin vastaista tointa.

Asetus 434/1938 rajasi Valpon toiminta-alueeksi Suomen. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Matkustuspyynnön esittäessään virkatehtävää hoitanut Valtiollisen poliisin etsivä Olavi Viherluoto meni ohi lain hengen ja kirjaimen.

Toisaalta voidaan kyllä sanoa, että Valpon toiminnan luonteeseen kuului meneminen lain ja laittomuuden hämärämaailmaan. Niinhän se, kuten myös Valpon edeltäjä Etsivä keskuspoliisi, oli tehnyt ennenkin.^[32] Lain rikkominen joskus aikaisemmin ei kuitenkaan tehnyt lain rikkomisesta laillista. Erityisen huomattavaa on, että kun lain valvoja rikkoo tietoisesti lakia, siihen tarvitaan vahva motiivi (Valpo).

Mennessään Tukholmaan toimeenpanemaan Valpolta saamaansa tehtävää, Isaac Pergamentista tuli - ruotsalaisten näkökulmasta katsottuna - sotaa käyvän valtion salainen asiamies, jonka tavoitteena oli kumota maan valtiojohdon päätös (Pergament). Tämä tapahtui aikana, jolloin Ruotsin maahantuloviranomaisilla oli määräys olla päästämättä juutalaisia maahan, ellei siihen ollut erityistä syytä.

Pergament kiireellisesti Ruotsiin

Ensimmäisen siirtoyrityksen yhteydessä Wasastjerna oli toiminut ripeästi ja myös Pergamentin Tukholman-matka on toteutettu äärimmäisen kiireellisenä sekin:

Matkan alkupäivämäärä: Pergament tapasi Viherluodon omien sanojensa mukaan joulukuussa. Niin kauan kuin Wasastjernan yritykset Tukholmassa olivat kesken, ei Pergamentia tarvittu. Tapaaminen olisi siten tullut tarpeelliseksi vasta sen jälkeen, kun ulkoministeriö oli saanut perjantaina 5.12.1942 kuriiriviestin, jossa Hanssonin suulla oli suljettu ovet diplomaattisilta ponnisteluilta. Samana päivänä se sai sisäministeri Horellilta nimiluettelon 150 pakolaisesta, joten Ruotsiin voitiin toimittaa täsmällistä tietoa.

Matkan päätöspäivämäärä: USA:n Helsingin-lähettiläs Schoenfeldt lähetti 11.12.1942 salasähkeen Washingtoniin, jossa hän käytti sanamuotoa "on ollut Tukholmassa jokin aika sitten".

Aikaongelma: Pergamentin ruotsinmatkan aikahaarukka on ollut yhden viikon suuruusluokassa, sisältäen viikonlopun ja Suomen itsenäisyyspäivän.

Jotta Pergament olisi voinut matkustaa Ruotsiin, hänellä on täytynyt olla:

lupa poistua maasta (Suomi oli sotaa käyvä valtio)

passi tai muu molempien maiden viranomaisten hyväksymä henkilöllisyystodistus

viisumi; Ruotsi oli vaatinut suomalaisilta viisumia kesästä 1940 lähtien ja lisäksi Hanssonin 1938 antama juutalaisten maahantulokielto oli Suomen osalta yhä voimassa, vaikkakin Norjan osalta osin murtunut

matkalippu ja kulkuneuvossa on ollut - tai siihen on tehty - tilaa Pergamentille

Aikaa ovat vieneet myös:

matka Suomesta Ruotsiin (mukaan lukien mahdollinen odotusaika; laivat ja lentokoneet eivät kulkeneet joka päivä, vaan olivat sidoksissa aikatauluihin ja sääolosuhteisiin)

neuvottelut Tukholman seurakunnassa

Josefssonin yhteydenotot Ruotsin viranomaisiin, mm tapaaminen sosiaaliministeri Möllerin kanssa

Vaikka Pergamentin matkaa olisikin ryhdytty valmistelemaan välittömästi seurakunnan hallintoneuvoston päätöksen jälkeen (seurakunta), on näin nopea matkan toteutuminen onnistunut ainoastaan Valtiollisen poliisin ja ulkoministeriön mahtikäskyjen turvin.

Isaac Pergamentia matkaan saattaessaan Suomen viranomaisilla on ollut paniikkia hipova kiire.

Motiivien analysointia

Pergamentin ja Viherluodon kohtaaminen lain ja motiivin näkökulmasta.

Lain venyttäminen tai jopa sen rajojen ohittaminen Valtiollisen poliisin toimesta oli sinällään vähäpätöinen asia, mutta asian mitättömyydestä riippumatta siihen tarvittiin erittäin hyvä syy.

Valpon etsivä Olavi Viherluoto: Viherluodolla ei ollut lain antamaa oikeutta lähettää asiamiestä Ruotsiin. Minkäänlaista henkilökohtaista motiivia tällaiseen ei lähdekirjallisuudesta löydy; hänen toimintansa on perustunut esimieheltä saatuun tehtävänantoon.

Valpon johtaja Arvo Anthoni: Viherluodon esimiehellä, Arvo Anthonilla, ei ollut oikeutta lähettää asiamiestä vieraaseen valtioon. Hänelläkään ei ollut omaehtoista motiivia pakolaisten auttamiseen ja lisäksi hän oli muutamaa viikkoa aikaisemmin päättänyt toimeenpanna oikeusistuimessa karkotuspäätöksen saaneiden juutalaisen maasta poistamisen. Näin ollen myös Anthonin kohdalla voidaan päätellä, että hän on toimeenpannut ylemmältä taholta saamansa käskyn.

Sisäministeri Toivo Horelli: Anthonin - Valtiollisen poliisin - usein juutalaisvastaiseksi kutsuttu esimies, oli ainoa henkilö, joka on voinut tällaisen käskyn Valpolle antaa. Muilla ministereillä ei ollut oikeutta käskyttää Valpoa hänen ohitseen. Hänenkään kohdalla ei voida osoittaa minkäänlaista henkilökohtaista motiivia pakolaisjuutalaisen auttamiseen. Pikemminkin päinvastoin, sillä juuri hän oli muutamaa viikkoa aikaisemmin hyväksynyt 8 juutalaisen karkottamisen vaatien päätösoikeuttaan kunnioitettavaksi jyrkin uhkauksin.

Jollakulla on kuitenkin ollut voimakas motiivi auttaa juutalaispakolaisia ja lisäksi vielä kanttia olla piittaamatta Suomen laista.

Sittenkin uhka Saksasta?

Tukholman juutalaisessa seurakunnassa Pergament oli maininnut mahdollisuudesta, että saksalaiset saattaisivat vaatia juutalaisia luovutettaviksi. Sanamuoto kertoo, että vaatimusta ei kuitenkaan oltu tehty, vaan että kyseessä oli pelko. Toisaalta Suomen omien juutalaisten asenne saksalaisiin oli suorastaan haastava (Suomenjuutalaiset).

Saksalaisten juutalaisvastaiset toimet olivat jyrkentyneet miehitetyissä Länsi-Euroopan maissa pitkin vuotta 1942. Ranskassa koettiin juutalaisten joukkopidätysten aalto heinäkuussa, jolloin yksin Pariisissa pidätettiin 13.000 pakolaisjuutalaista lähinnä ranskalaisviranomaisten toimesta.

Wipert von Blücher.

Kolmannen valtakunnan Helsingin-lähettilästä, Wipert von Blücheriä, ovat sodanjälkeisen ajan tutkijat kiitelleet hänen natsisminvastaisesta asenteestaan. Saksan suurlähettiläiden joukossa häntä onkin pidetty poikkeuksena. Vaikkakin hän työssään käytti kansallissosialistista retoriikkaa, hän vastusti byrokratian keinoin kansallissosialismin levittämistä Suomeen,^[33] eikä edes pitänyt yhteyttä IKL:ään varsinaisista natsipuolueista puhumattakaan.

Blücher lähetti 29.9.1942 Berliiniin viestin, jossa hän kertoi, ettei Suomessa ollut juutalaislakeja: "Judengesetze bestehen in Finnland noch wie vor nicht".^[34] Voimassa olleesta lainsäädännöstä kertominen on kuitenkin ollut tarpeetonta, sillä asiantila tunnettiin Saksassa, jossa sisäministeriö oli selvittänyt tämän seikan jo ennen Barbarossaa.

Lähettilään viestistä voidaan tehdä johtopäätös, jonka mukaan Berliinistä olisi tullut jonkinlainen juutalaisvastaisia toimenpiteitä koskeva yhteydenotto. Ei näet ole todennäköistä, että Blücher olisi lähettänyt tällaisen sanoman Saksaan ilman ärsykettä. On myös mahdollista, että "juutalaiskysymys" olisi otettu esille Blücherin ja Wittingin välisissä keskusteluissa minkä keskustelun tuloksen lähettiläs kertoi Berliiniin.^[35] Epäily Saksan heräävästä kiinnostuksesta Suomessa oleviin juutalaisiin on saattanut päätyä suomalaisille joko Blücherin kautta tai Suomen oman tiedustelun toimesta.^[36] – Tarkempia tietoja asiasta ei ole.

Suomen viranomaiset

Rangellin hallituksen aikana tehtyihin pakolaisten siirtoyrityksiin osallistui konkreettisesti ainakin 6 viranomaista, Ivalon laaja jakelu huomioiden todennäköisesti huomattavasti useampia:

ulkoministeri Witting

sisäministeri Horelli

Tukholman-lähettiläs Wasastjerna

ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Asko Ivalo

Valpon johtaja Anthoni

Valpon etsivä Olavi Viherluoto

Viranomaisten lisäksi ainakin sosialidemokraatit Aaltonen ja Wirtanen

Kylmäkiskoinen Ruotsi

Hanssonin em lause: "Suomen pitäisi ... suojelemalla ainakin toistaiseksi näitä pakolaisia." – Rautkallio on kiinnittänyt huomiota sanaan "toistaiseksi", joka tekee sanomasta varsin karmean. Sananmukaisesti otettuna sitä voidaan tulkita siten, että Hansson oletti Saksan tulevan vaatimaan juutalaisia luovutettaviksi ja että Suomi olisi vaatimusten edessä voimaton. Ruotsissa tiedettiin juutalaisia Saksassa odottavasta kohtalosta, mistä he muutama päivä kuriirisanoman jälkeen suomalaisia informoivat.^[37]

Hanssonin ilmausta "toistaiseksi" on kuitenkin tulkittava tietyllä varauksella. Kuriirisanoman lähettänyt Wasastjerna ei ollut läsnä kuulemassa Hanssonia, vaan kyseessä on toisen käden tieto, vaikkakin sitä voidaan pitää luotettavana.

Rangellin hallitus yritti juutalaispakolaisten siirtoa 1942, mutta tuolloin Ruotsi tyrmäsi ehdotuksen (Ruotsi). Vasta Linkomiehen hallituksen aikana Ruotsi lievensi hieman juutalaispolitiikkaansa Suomen suhteen sallien 1943 kesällä 11 juutalaispakolaisen maahantulon.^[38] Tanskasta maa otti samana vuonna vastaan 7.000 juutalaista. Vasta vuoden 1944 toukokuussa maahantuloluvan sai 106 juutalaispakolaista ja myöhemmin samana vuonna, USA:n avustuksella, 25 lisää.^[39]

Muutamaa kuukautta myöhemmin alkoi kuitenkin paluumuutto, kun Ruotsiin menneistä muutamat tulivat takaisin Suomeen jo vuoden 1944 syksyllä. Suomeen palatessaan - sota oli vielä käynnissä - he riskeerasivat oman tulevaisuutensa ja heidän menettelynsä motiivit ovat täysi mysteeri (Paluumuuttajat). Tulijoita olisi ollut enemmänkin, mutta Helsingin juutalainen seurakunta asettui paluumuuttajiin torjuvalle kannalle asuntopulaan vedoten.^[40]

Vastaukset Ruotsin päättäjiltä

Kuriiri­sanoma Tukholmasta. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä

Juutalaispakolaisten siirtoa koskeviin kahteen yritykseen tuli Ruotsin viranomaisilta ainakin 5 kielteistä vastausta.

Asian tyrmäsivät:

pääministeri Hansson

ulkoministeri Günther

sosiaaliministeri Möller

sosiaalihallituksen pääjohtaja Höijer

poliittisen osaston päällikkö Staffan Söderblom

ulkoministeri Güntherin päätöksiin sitoutumalla myös Ruotsin Punainen Risti

Informaatio ja tietäminen

Mitä, ja milloin, Saksan ulkopuolella tiedettiin Holokaustista, juutalaisten systemaattisesta kansanmurhasta? Ja mitä tiedosta seurasi?

Aikalaisten ongelmana on ollut uskoa saamansa tieto todeksi. Juutalaisten kansanmurhalle ei ollut järjellistä perustetta, ja muutos juutalaisten nöyryyttämisestä aina kaasukammioihin asti, tapahtui askel kerrallaan.

Vastaavanlaisia hahmotusongelmia on aiheuttanut 10 miljoonaa ihmishenkeä vaatinut Stalinin hirmuhallinto. Lähempänä meidän aikaamme ovat Kambodzan joukkomurhat, Balkanin etniset puhdistukset ja Pohjois-Korean kansan kärsimykset.

Mitä ihminen tietää, ja mitä hän ymmärtää, ovat eri asioita. Yehuda Baueria mukaillen:^[41]

Sisärenkaan analysoinnista

Ylintä valtaa Suomessa käyttäneen sisärenkaan kokoonpano on tulkintakysymys. Suomea kokonaisuudessaan koskeneissa asioissa sisärenkaan muodostivat presidentti Ryti, pääministeri Rangell, sosialidemokraattien puheenjohtaja Tanner, sekä sotamarsalkka Mannerheim. Sittemmin Linkomies korvasi Rangellin.

Ulkoministeri Witting ja Berliinin lähettiläs Kivimäki olivat presidentti Rytin alaisia ilman itsenäistä päätäntävaltaa; presidentti johti ulkopolitiikkaa. Vastaavasti puolustusministeri Walden ja kenraali Heinrichs olivat marsalkka Mannerheimin alaisia. Ulkopoliittisissa asioissa Rangell oli yhtä tapahtumaa lukuun ottamatta lähinnä statisti.

Sisärenkaan keskusteluista ei ole pöytäkirjoja, mutta ulkopuolisten lähteitten avulla voidaan arvioida sitä, mitä he varmuudella tai todennäköisesti tiesivät juutalaisiin ja muihinkin ihmisryhmiin kohdistuvista julmuuksista.^[42]

Presidentti Risto Ryti (Witting, Kivimäki)

Britit myönsivät Rytille Victorian ritarikunnan komentajamerkin 1934.

Suomen perustuslain mukaan presidentti päätti Suomen suhteista ulkovaltoihin yhdessä eduskunnan kanssa. Ulkoministeri oli siten pelkkä apulainen. Kuitenkin voimakastahtoiseksi kutsuttu länsimielinen presidentti jätti välirauhan aikana maan tärkeimmän ulkopoliittisen aspektin, Suomen Saksan-suhteet, kokonaan ulkoministerille. Itse hän sen sijaan puuhasteli vähemmän tärkeitten Ruotsin- ja lännensuhteitten kanssa.

Yksi selitys irrationaaliselle asetelmalle on, että tiukan tullen ulkoministeri olisi ollut helpommin uhrattavissa, ja valtuuksien puuttuessa hänen sanansa ei olisi sitonut Suomea yhtä tiukasti kuin presidentin.

Hitlerin suhtautumisesta presidentti Rytiin kertoo paljon hänen kirjeensä 23. kesäkuuta 1941, operaatio Barbarossan alkamista seuranneena päivänä. Kirje on osoitettu "Hänen korkeudelleen herra Suomen pääministerille herra Rytille, Helsingfors". Diplomaattisessa kirjeenvaihdossa presidenttiä ei nimitetä vahingossa pääministeriksi, valtiollisessa hierarkiassa alempiarvoiseksi, vaan kyseessä on ollut tahallinen tölväys. Hitler kirjoittaa "että mitä sitten tapahtuukin, Saksa ei jätä Suomea koskaan pulaan" millä hän muistutti Suomea sen riippuvuudesta Saksasta. Eikä jatkosota ollut vielä edes alkanut.^[43]

Charles Hambro

Toimiessaan Suomen Pankin pääjohtajana, Risto Ryti oli tutustunut Englannin pankin pääjohtajaan, juutalaista sukujuurta olevaan Charles Hambroon (aateloitu hänkin), ja heitä on kuvattu perhetuttaviksi.

Välirauhan aikana Hambro vieraili Suomessa sekä huhtikuussa että lokakuussa 1940. Varsinkin jälkimmäinen tapaaminen on mielenkiintoinen, sillä tuolloin Hambro toimi Englannin tiedustelu- ja sabotaasiorganisaation, Special Operations Executiven, Skandinavian osaston johtajana.^[44] Vierailun varsinainen syy ei ole selvillä, mutta asiaa on ollut paljon, koskapa Suomen presidentti tapasi merkittävässä asemassa olleen brittiläisen tiedusteluvirkailijan kahtena eri päivänä. Kahta vuotta myöhemmin Hambro nimitettiin koko SOE:n johtajaksi.

Charles Hambrolla oli toimenkuvansa vuoksi sekä velvollisuus että edellytykset ylläpitää jo rauhan aikana rakennettua yhteyttä Suomen presidenttiin. Juutalaistaustaisena hänellä on ollut myös voimakas motiivi kertoa natsi-Saksan julmasta politiikasta Rydille sen jälkeen, kun brittitiedustelu oli vuoden 1942 aikana selvittänyt asian. Rytin kanava Hambroon sekä Englannin pankin pääjohtajaan Montague Normaniin on ainakin ollut ruotsalainen teollisuusmies Marcus Wallenberg.^[44b] Minkäänlaista tietoa Wallenbergin - tai jonkin toisen kanavan - Suomeen välittämästä informaatiosta ei kuitenkaan ole saatavilla.

SS-Reichsführer Himmler

Heinrich Himmler oli vieraillut Rytin luona heinäkuussa 1942 ja presidentti oli kirjannut päiväkirjaansa tämän olevan "äärimmäisen jyrkkä antisemitiitti".^[45]

Felix Kersten

Suomen kansalaisuuden saanut baltiansaksalainen "lääkintäneuvos" Felix Kersten kuului Himmlerin matkaseurueeseen ja hän vieraili Rytin luona yhdessä ulkoministeri Wittingin kanssa. Kersten oli presidentin tekemien sodanaikaisten päiväkirjamerkintöjen mukaan kertonut, että "...juutalaisia lähetetään joukoittain pois Saksasta Latviaan ja Puolaan, joissa heitä joukoittain kylmästi tapetaan."^[46] (ks. Kersten)

Berliinin lähettiläs T.M.Kivimäki

Suomen lähettiläs Kivimäki viestitti 25.9.1942 ulkoministeriön poliittisen osaston päällikölle:

"Juutalaisia vainotaan Saksassa jatkuvasti... Tapahtuu keskeytymättä juutalaisten perheiden siirtoja Berliinistä Puolaan ja Venäjältä vallatuille alueille, jossa juutalaiset sijoitetaan ghettoihin... Juutalaisten lukumäärän arvioidaan Berliinissä enää vain muutamiksi kymmeniksi tuhansiksi."^[47]

Suomalaiset SS-upseerit

Ryti sai muutakin tietoa saksalaisten juutalaisiin kohdistamista väkivaltaisuuksista,^[48] mutta tuolloin hän todennäköisesti on jo ollut tietoinen asiasta.

Pääministeri J.W.Rangell

J.W.Rangell

"Keine judenfrage" – Suomen ulkopolitiikka oli presidentin asia eikä pääministeri Rangell siihen pahemmin puutunutkaan.

Hän kuitenkin tapasi SS-johtaja Heinrich Himmlerin tämän Suomen-vierailun aikana loppukesästä 1942. Automatkan aikana Himmler oli kysynyt, mitä Suomi aikoo tehdä juutalaiskysymykselleen. Tällöin Rangell oli evännyt juutalaiskysymyksen olemassaolon päättäen vastauksensa hyvin tunnettuun lauseeseen: "Wir haben keine Judenfrage"^[49] Rangellin mukaan keskustelu aiheesta oli päättynyt tähän, eikä Himmlerin taholta oltu tehty minkäänlaisia vaatimuksia juutalaisten suhteen.

Tämä on ainoa kutakuinkin luotettava tieto Saksan poliittisen johdon yrityksistä ulottaa kätensä Suomessa oleviin juutalaisiin (Himmler).

Työväenliikkeen johtaja Väinö Tanner

Väinö Tanner

Suomen juutalaisyhteisö oli ollut läheisissä tekemisissä sosialidemokraattisen puolueen kanssa jo ennen maan itsenäistymistä, aina vuosisadan alusta alkaen. Tämä olikin ottanut juutalaisten asian omakseen pyrkien saattamaan juutalaiset samaan oikeudelliseen asemaan muiden suomalaisten kanssa, mikä lopulta toteutui Suomen itsenäistymisen myötä.

Kontaktit pakolaisiin

Toisen maailmansodan alla puolueen pakolaiskomitea, kuten myös Helsingin juutalainen seurakunta,^[50] oli lähettänyt keskieurooppalaisia pakolaisia Hämeeseen. Jatkosodan aikana osa juutalaispakolaisista sijoitettiin samoille seuduille. Kansallissosialistit vainosivat sekä juutalaisia että vasemmistolaisia, ja sosialidemokraatit saivat tietoja muiden maiden tapahtumista pakolaisten välityksellä.

Ruotsin veljespuolue

Suomen sosialidemokraateilla oli hyvät suhteet Ruotsin sosialidemokraatteihin, mikä näkyi mm siinä, että Suomelle tärkeitä valtiollisia asioita saatettiin hoitaa ohi virkatien, puolueorganisaatioiden avulla. Ruotsin yläluokkaan kuuluneilla kansallissosialisteilla, kuten Eric von Rosenilla ja Sven Hedinillä, oli puolestaan erinomaiset suhteet Saksan natsihierarkian ylimmälle tasolle, aina Hitleriä ja Göringiä myöten. Göring oli asunut Ruotsissa kutsuen sitä toiseksi kotimaakseen,^[51] ja lisäksi Göringin ja Rosenin vaimot olivat sisaruksia.

Ruotsalaisdiplomaatti von Otter kuuli kuolemanleireistä SS-upseeri Gersteiniltä elokuun lopulla 1942,^[52] joten viimeistään tuolloin Ruotsin viranomaiset ovat saaneet vahvistuksen sille, että saksalaiset surmaavat juutalaisia systemaattisesti. Vuoden lopulla, 8. joulukuuta, Söderblom Ruotsin ulkoministeriöstä kertoi asiasta myös suomalaisille.

Marsalkka Mannerheim

Marsalkka Mannerheim

Marsalkka Mannerheimin rooli sodassa oli saattaa Suomen armeija palvelemaan maan poliittista johtoa. Hän oli taustaltaan venäläinen aristokraatti, joka oli palvelut Venäjän tsaaria "elämänsä parhaat vuodet". Mannerheimin maailmankuvassaan oma saksanpolitiikka ohi presidentti Rytin olisi ollut maanpetos. Onkin syytä painottaa, että "olla eri mieltä" on eri asia kuin "toteuttaa omaa saksanpolitiikkaa". Merkittävissä poliittisissa kysymyksissä (Leningrad, Muurmannin rata, Itä-Karjalan operaation pysäyttäminen) he toimivat yhteistyössä ja Mannerheim noudatti presidentin tahtoa.

Presidentti Rytillä oli ilmeiset epäilykset Saksan voitosta viimeistään marraskuussa 1941, jolloin hän kertoi Mannerheimille ettei hyväksynyt Muurmannin rataa uhannutta Siilasvuon operaatiota, minkä Mannerheim välittömästi keskeyttikin. Keväältä 1942 on mustaa valkoisella, että Mannerheim ei pitänyt Saksan voittoa lainkaan varmana.^[53] Tätä tukee myös majuri af Ursinin kertoma Päämajan tiedustelupalvelun analyysistä.

Sisärenkaaseen kuuluneista päättäjistä Mannerheimilla oli monipuolisin kansainvälinen kontaktiverkko. Hän piti yhteyksiä venäjänaikaisiin ystäviinsä vielä sotien jälkeenkin. Toinen tytär asui Ranskassa ja Mannerheim itse taisi ranskaa sekä suullisesti että kirjallisesti. Hän oli vieraillut Englannissa useasti ja tutustunut Winston Churchilliin jopa niin hyvin, että tämä oli pyytänyt Mannerheimilta korjauksen omiin muistelmiinsa. Churchillin muistelmien 1. maailmansodan jälkeistä, Suomea koskevaa jaksoa, olikin sittemmin muutettu Mannerheimin esityksen mukaisesti. Suhteet Ruotsiin olivat erinomaiset. Mannerheim oli 1930-luvulla rakentanut suhteet Göringiin ja asenne Hitleriin oli aluksi ollut myönteinen, mikä kuitenkin nopeasti muuttui jyrkän kielteiseksi 1930-luvun lopulla. Puolan sodan alettua hän yksityiskirjeessään rinnasti Hitlerin ja Stalinin keskenään kutsuen heitä "pirullisiksi kiduttajiksi".^[54]

Mannerheimin korostunut rooli Suomen ja Saksan välisissä suhteissa jopa ohi Suomen hallituksen oli saksalaisten valinta.

Syvärin rintama

Laatokan pohjoispuolella toimi kevääseen 1942 saakka suomalaisten rinnalla saksalainen 163. divisioona, jonka sotilaat kohtasivat JR 24:n juutalaisia sotilaita. Saksalaisten ja juutalaisten kohdatessa käytös on ollut korrektia molemmin puolin ja jiddisiä ("juutalaissaksaa") taitavina juutalaissotilaat olivat olleet läheisemmässä kanssakäymisessä saksalaisten kanssa kuin muut suomalaiset. Syntyi jopa ystävyyssuhteita. Tämä antoi suomalaisille totuudenvastaisen kuvan saksalaisten suhtautumisesta juutalaisiin.

Kenraali Siilasvuo ja Himmler

Saksalaisille alistetun III AK:n komentaja kenraali Siilasvuo tapasi Himmlerin maaliskuun 1942 lopulla ja lausui palaverin jälkeen eversti Halstille: "...aikovat käyttää slaaveja jonkinlaisena alemman kastin orjina. Ei heillä olekaan mitään varsinaista idänpolitiikkaa. On vain mieletön rotuoppi ja herrakompleksi."^[55] – Ei ole tietoa siitä, minkälaisen raportin Siilasvuo on tapaamisesta laatinut, mutta varmaa on, että sellaisen hän on tehnyt.

Leo Jakobson Päämajassa

Suomen ja Saksan sotilassuhteet olivat Suomelle erittäin tärkeät, sillä Berliinissä arvostettiin talvisodassa kunnostautunutta Suomen armeijaa enemmän kuin demokraattisen maan sosialistiväritteistä poliittista johtoa.

Päämajan tiedustelujaostossa Mikkelissä aloitti 25.3.1942 – juuri tuolloin Himmler oli vierailulla Suomessa – työskentelynsä upseeri, jonka tehtäviin kuului saksankielisten asiakirjojen kääntäminen ja päivittäinen yhteydenpito saksalaisiin. Olisi ollut luontevaa, että tehtävään olisi valittu yliopistossa saksaa opiskellut ja sen jälkeen useita vuosia työelämässä kouliintunut, ammatillisesti pätevä henkilö. Kuitenkin tähän tehtävään nimitettiin arkkitehtiopiskelija, saksan kieltä kotiopettajan johdolla opiskellut juutalaisupseeri Leo Jakobson.^[56]

Jakobsonin ilmoittauduttua esimiehelleen majuri af Ursinille, tämä kysyi haastattelun lopuksi: "Kai vänrikki^[56b] kuitenkin sen ymmärtää, että Saksa on tämän sodan hävinnyt?" Näin tehdessään Ursin kertoi uudelle tulokkaalle heti kättelyssä äärimmäisen arkaluontoisen asian, jonka päätyminen saksalaisten korviin olisi ollut Suomelle mitä vahingollisinta. Tätä ei ole voitu uskoa edes kaikille Päämajan kenraaleille, mutta 22 vuotiaalle varusmiehelle se kerrottiin. Kontrasti on niin voimakas, että voidaan pitää erittäin varmana, että af Ursinin lausuman taustalla on ollut jokin muu syy kuin pelkästään Päämajan uuden työntekijän ammatillinen informointi. Olettamus Saksan häviöstä on rohkaissut voimakkaasti nuorta Leo Jakobsonia hänen kohdatessaan päivittäin saksalaisia upseereita.

Juutalaisupseerin nimittämisellä Päämaja paalutti omaa reviiriään kertoen saksalaisille, että Suomessa juutalaiset olivat samassa asemassa kuin muutkin kansalaiset. Vakaumuksellisia kansallissosialisteja tämä on varmasti loukannut todella pahoin, sillä he olivat herkkiä kiinnittämään aggressiivista huomiota suomalaisten silmissä mitättömiinkin seikkoihin, jotka heille itselleen kuitenkin olivat "pyhiä" (pahimmillaan jopa Hitleriä matkineeseen suomalaiseen koiraan!)^[57] Berliini ei kuitenkaan puuttunut Jakobsonin nimitykseen, sillä sen näkökulmasta katsottuna ei ollut järkevää vahingoittaa suhteita arvovallastaan herkäksi tiedettyyn Mannerheimiin ("suuri diiva") jonkun koulupojan takia.

Kemijärveäkin kauemmas

Kemijärven ratatyömaa sijaitsi saksalaisjoukkojen toiminta-alueella.

Sodan aikana oli Suomessa voimassa sekä miehiä että naisia koskenut työvelvollisuus, jonka piirissä olivat kaikki 15-64 vuotiaat, myös Suomessa oleskelevat ulkomaalaiset.^[58] Kuitenkin puolustusvoimat, Kotijoukkojen esikunta, päätti siviilityövoiman jakamisesta ympäri maata. Palkkaa työvelvolliset saivat paikkakunnan yleisen palkkatason mukaisesti ja matkakustannukset korvattiin.^[59]

Viranomaiset hakivat työvoimaa ensisijaisesti julkisilla kuulutuksilla, mutta jos väkeä ei löytynyt riittävästi, niin työssä käymättömiä mutta työkykyisiä määrättiin työpalvelukseen. Maanpuolustukselle tärkeissä työtehtävissä työskenteli 74.000 siviiliä, heistä noin 40.000 linnoitustöissä. Maaliskuussa 1942 noin 40 miespuolista juutalaispakolaista aloitti työkomennuksen samoissa tehtävissä.^[60] Työ Kemijärvellä on ollut suomalaismiehille aivan normaalia työtä, mutta ruumiilliseen työhön tottumattomille keskieurooppalaisille se on ollut ankara koettelemus.

Suomen viranomaiset eivät missään vaiheessa vaatineet naispuolisia juutalaispakolaisia noudattamaan työvelvollisuuttaan vaikka laki koski heitäkin ja huollettavia lapsia oli vain muutamilla. Suomalaisnaisilta tällaista sen sijaan vaadittiin ja tapahtui myös ylilyöntejä.^[60b]

Kesä-heinäkuussa 1942 saksalaiset pyysivät juutalaisten siirtämistä pois heidän näkyvistään,^[61] minkä jälkeen pakolaiset siirrettiinkin kauemmas rintamasta, Kemijärvelle. Ilmeisesti Suomen viranomaiset eivät ottaneet saksalaisten toivomuksia aivan tosissaan, koskapa Lapin armeijan esikunta pyysi useasti juutalaisten siirtämistä vielä Kemijärveäkin kauemmas saksalaisista.^[62] Oliko kyse pelkästään juutalaisia kohtaan tunnetusta vastenmielisyydestä, vai halusiko Suomen maaperällä operoinut Saksan Lapin armeijan johto välttää konflikteja kiihkomielisten kansallissosialistien ja juutalaisten kanssa, on avoin kysymys.

Juutalaiset sotavangit

Lokakuun 1942 alussa valtaosa noin 300 juutalaisesta sotavangeista koottiin erilliseksi osaksi Järjestelyleiri 2:ta. Tästä menettelystä on olemassa hyvin vähän tietoja. On myös käytetty nimitystä "juutalaisleiri", mikä on kuitenkin virheellinen ilmaus.

Huomiota herättävää on, että Järjestelyleiri 2:n päällikölle annetussa käskyssä ilmoitettiin, että vangeilla ei olisi erityisoikeuksia.^[63] Erikoisvapauksien ja erikoisetujen epääminen kertoo, että valmistelevissa keskusteluissa niistä on keskusteltu; muutoinhan tällaista yksityiskohtaa ei olisi tarvinnut lainkaan mainita.

SPR:llä oli yleinen erioikeus toimittaa avustuksia suoraan leireille.

Etuoikeudet kuitenkin toteutuivat, sillä Helsingin ja Tukholman seurakunnat saivat osallistua juutalaisvankien huoltoon,^[64] mikä tapahtui teknisesti Suomen Punaisen Ristin välityksellä ja armeijan sotavankivankihallinnon hyväksynnällä; Mannerheim oli SPR:n puheenjohtaja. Suomen laki sen sijaan kielsi siviilejä avustamasta sotavankeja henkilökohtaisesti. Tällaisesta vihollismaan kansalaisten suosimisesta Valpon etsivä Kauhanen laatikin sävyltään närkästyneenoloisen raportin.^[65] Näiden sotavankien ruokahuolto ja vaatetus hoidettiin paremmin, kuin suomalaisten siviilien kohdalla.^[66]

Juutalaisten sotavankien avustaminen on ollut useiden suomalaisten ja ruotsalaisten siviilihenkilöiden tiedossa, joten on varsin todennäköistä, että tieto asiasta on vuotanut myös saksalaisille, mikä on myös ollut etukäteen ennakoitavissa. Saksan tiedustelu toimi sekä Suomessa että Ruotsissa (Juutalaissotavangit).

Poliittiset sotavangit

Suomen ja Saksan välillä oli sovittu sotavankien vaihdoista 1:1 periaatteella ja suurempia ryhmiä myös poliittisia sotavankeja alettiin lokakuun lopusta 1941 alkaen lähettää Saksan tiedustelupalvelun Abwehrin käyttöön. Yhteistyöhön halukkaita sotavankeja kertyi lopulta yli 16.000.^[67] Näistä vajaat 2.867 lähetettiin Saksaan, joista yli 600 palautettiin Suomeen ja pysyvästi Saksaan jäi 2.152 sotavankia.

Saksaan siirrettyjen sotavankien sodanaikaisia kohtaloita tutkinut Pekka Kauppala saattoi todeta, että jokainen viidestä juutalaisesta politrukista oli sodan jälkeen elossa, koskapa he päätyivät Neuvostoliittoon Stalinin poliisin kuulusteltaviksi.^[68]

Lähetykset Saksaan tapahtuivat säännöllisesti noin kerran kuukaudessa 50-60 vangin erissä, viimeinen iso ryhmä 22.9.1942.^[69] Kahdentoista kuukauden aikana Saksaan lähetettiin 520 vankia, sen jälkeen tapahtui jyrkkä muutos ja kahden vuoden aikana ainoastaan 4 vankia.

Sotavankien vaihto-operaatioon kuulunut venäläisvankien lähettäminen Saksaan. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Kiovan joukkomurhat

Rovaniemen yhteisesikunnassa ROI:ssa palvellut vänrikki P.G.Schütt raportoi 22.10.1942 eversti Willamolle saksalaiselta kuulemansa kuvauksen Kiovassa 1941 tapahtuneista, ilmeisen makaabereja piirteitä saaneista juutalaisten joukkomurhista.^[70]

Upseerisotavangit

Upseerisotavankien lähettäminen Saksaan väheni voimakkaasti vuoden 1942 jälkeen.^[71] Asiaa tutkineen Juha Kujansuun mielestä syynä on saattanut olla uusien vankien vähyys, kun taasen Jukka Lindstedtin mielestä edelleen Suomessa olleitten upseerivankien olisi pitänyt olla yhtä mielenkiintoisia tietolähteinä kuin Saksaan lähetettyjenkin.^[72]

Saksalaiset ehdottivat vielä 1944 vankien vaihtoa, mutta suomalaiset eivät suostuneet perustellen kielteistä kantaansa työvoimantarpeella.^[73] Kuitenkin tällaisessa vaihto-operaatiossa olisi ainoastaan vaihdettu yksi työntekijäryhmä toiseen, mikä tekee suomalaisten selityksestä epäuskottavan.

Yhteenveto sisärenkaasta

Tiedot ja tapahtumat 1942

Vuotta 1942 kuvaavan vaakaviivan yläpuolella on esitetty Saksan juutalaispolitiikasta Suomeen tulleita tietoja, ja viivan alapuolella on suomalaisten toimenpiteitä. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

TIETO:

TAPAHTUMA:

Pakolaisten siirtoyritys Ruotsiin oli selvästi Saksan juutalaispolitiikan vastainen toimenpide ja olisi voinut ärsyttää Hitlerin kostotoimenpiteisiin; ruoka-asetta oli jo käytetty vuotta aikaisemmin Leningradin porteilla. Lähes kaikki pakolaiset olivat Itävallasta kotoisin ja siten Saksalla oli muodollisesti mahdollisuus esittää "omia kansalaisiaan" koskevia vaatimuksia huolimatta siitä, että se ei enää tunnustanut juutalaisia kansalaisikseen.

Pakolaisten siirto Ruotsiin ei onnistunut vielä Rangellin hallituksen aikana vuonna 1942, mutta Wasastjernan aktiivisuus Tukholmassa ja Pergamentin matka eivät missään tapauksessa olleet epäonnistumisia. Saksalla oli useita tiedustelupalveluita ja rauhantilassa olevassa Ruotsissa niiden oli helppo toimia, ei vähiten hyvien yläluokkaisten natsikontaktien ansiosta. Tämän tapahtuman myötä Saksaan on mitä suurimmalla todennäköisyydellä mennyt tieto siitä, että Suomi ei hyväksynyt sisäisiin asioihinsa puuttumista, ei myöskään juutalaisten kohdalla, ja että maan johto oli tarvittaessa valmis aktiivisiin toimenpiteisiin saksalaisia vastustaakseen.

Wannseen tapaamisessa (Wannseen konferenssi) 20.2.1942 aamiaisen yhteydessä laaditussa asiakirjassa ulkoministeriötä edustanut alivaltiosihteeri Martin Luther ilmoitti käsityksenään sivuilla 9 ja 10, että pohjoismaissa olisi odotettavissa vastustusta ja suositti siksi, että lopullista ratkaisua ei aluksi ulotettaisi näihin maihin. Luther ei nimennyt valtioita, mutta Norja ja Tanska olivat Saksan miehittämiä, joten niiden mielipiteistä ei tarvinnut välittää ja molemmista maista juutalaisia lähetettiin murhattaviksi. Hän käytti monikkoa (Ländern, Staaten), joten alivaltiosihteeri on tarkoittanut Saksan käskyvallan ulkopuolella olleita Suomea ja Ruotsia.

Rangellin toteamuksessa "Wir haben keine judenfrage" oli kantavuutta takana ja se jäikin ainoaksi tapaukseksi koko sodan aikana, jolloin saksalaisten tiedetään ottaneen juutalaiskysymyksen esille.

Erityisesti on syytä painottaa, että tämä tapahtui Rangellin hallituksen aikana Toivo Horellin ollessa sisäministeri ja Arvo Anthonin ollessa Valpon päällikkö. Useissa julkaisuissa Rangellin hallituksen toimet pakolaisjuutalaisten auttamiseksi jätetään pääsääntöisesti mainitsematta, tai ne esitetään Linkomiehen hallituksen tai uuden sisäministerin toimina.