Heinrich Himmler Suomessa

"Wir haben keine judenfrage"

Ainoa suhteellisen luotettava tieto Saksan yrityksestä koskea juutalaisiin Suomessa, on Himmlerin keskustelu Rangellin kanssa kesällä 1942. Tästä tapaamisesta Rangell on sodan jälkeen kertonut kahdessa eri yhteydessä, sekä 1947 että 1961.

Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut, s323:

"Kuulusteluissaan Katajanokan vankilassa 3.10.1947 Rangell itse puolestaan valotti keskustelua: "SS-ReichsFührer Heinrich Himmlerin Suomessa käynnin aikana oli jossain yhteydessä tullut puhetta Suomen juutalaisista, jolloin kuulusteltava oli sanonut, että Suomessa ei ole juutalaiskysymystä. Himmler ei ollut millään tavoin esittänyt tahi pyytänyt Suomessa olevien juutalaispakolaisten Saksaan lähettämistä, vaan oli keskustelu asiasta päättynyt heti kuulusteltavan tekemään edellä mainittuun huomautukseen." Samansisältöisesti Rangell kuvaili keskusteluaan toisessakin yhteydessä [Jokipiille 3.11.1961]: "Himmler kysyi, miten Suomen juutalaisten laita on. Sanoin hänelle, että Suomessa on noin pari tuhatta juutalaista, kunnollisia perheitä ja yksilöitä, joiden pojat taistelevat armeijassamme niin kuin toisetkin suomalaiset, ja jotka ovat yhtä kunnioitettuja kansalaisia kuin muutkin. Päätin lausuntoni sanoihin: "Wir haben keine Judenfrage", ja sanoin sen kyllin täsmällisesti, että keskustelu tästä asiasta päättyi siihen. Muuta kertaa ei juutalaiskysymyksestä Himmlerin kanssa keskusteltu."

On mahdollista, että Himmler "koetti kepillä jäätä" haluten tietää, olisivatko suomalaiset olleet halukkaita jonkinlaisiin juutalaisvastaisiin toimiin, kuten lähestulkoon jokainen Saksan kanssa sotiva tai sen miehittämäksi joutunut valtio. Miehitetyissä länsimaissa (Ranska, Hollanti, Norja) saksalaisten tarvitsi vain käskeä, ja paikalliset poliisit keräsivät juutalaiset itään lähetettäviksi. Ennen sotaa Ruotsikin oli myötäillyt natsi-Saksan juutalaispolitiikkaa.

Itä-Euroopassa juutalaisvainot olivat yleisiä ja juutalaisvastaista lainsäädäntöä oli ollut käytössä jo ennen sotia. Monessa maassa näkyvät juutalaisvainot olivat rinnastettavissa natsi-Saksan toimenpiteisiin.

Vichyn Ranskassa oli aloitettu juutalaisvastaiset toimet ilman, että saksalaiset olisivat sellaisia edes vaatineet. Eero Kuparinen, Aleksandriasta Auschwitziin, s261-262:

"Se [Vichyn Ranska] aloitti oman juutalaisvastaisen lainsäädännön laatimisen ja loi näin myös mahdollisuuden karkottaa juutalaisia hallitsemastaan Etelä-Ranskasta. Tämän kaiken Vichyn Ranska teki kauan ennen kuin saksalaiset ryhtyivät mihinkään juutalaisvastaisiin toimiin miehittämässään Pohjois-Ranskassa, ja myös ilman saksalaisten puolelta annettuja suoria määräyksiä."

Kansallissosialistien pragmaattinen politiikka

"Lopullinen ratkaisu", holokausti, oli Saksassa valtionsalaisuus, eikä siitä kerrottu julkisesti. Virallisesti juutalaiset lähetettiin itään työleireille, vaikkakin asiasta tihkui tietoja Saksan ulkopuolelle läpi toisen maailmansodan.

Wannseen tapaamisessa (Wannseen konferenssi) 20.2.1942 aamiaisen yhteydessä laaditussa asiakirjassa ulkoministeriötä edustanut alivaltiosihteeri Martin Luther ilmoitti käsityksenään, että pohjoismaissa olisi odotettavissa vastustusta ja suositti siksi, että lopullista ratkaisua ei aluksi ulotettaisi näihin maihin.

Unterstaatssekretär Luther teilte hierzu mit, daß bei tiefgehender Behandlung dieses Problems in einigen Ländern, so in den nordischen Staaten, Schwierigkeiten auftauchen werden, und es sich daher empfiehlt, diese Länder vorerst noch zurückzustellen. In Anbetracht der hier in Frage kommenden geringen Judenzahlen bildet diese Zurückstellung ohnedies keine wesentliche Einschränkung.

Kansallissosialistit olivat tarpeen tullen hyvin pragmaattisia ja katsoivat oman etunsa perään. Pidättyvyyttä he osoittivat myös Pohjoismaiden lisäksi myös suhteessa Romaniaan ja Italiaan, vaikka näiden maiden juutalaispolitiikka Hitleriä raivostuttikin. Antero Holmila, Holokausti s199:

"Hitler oli myös äärimmäisen vihainen Mussolinille, kun tämä suojeli Italian juutalaisia ja tarjosi suojan miehittämiensä alueiden juutalaisille. Saksa ei voinut asialle mitään, koska Italia oli Saksalle äärimmäisen tärkeä mutta hankala liittolainen. Kun Romania yhtäkkiä lopetti juutalaisten tuhoamisen, Hitler raivostui, mutta Romanian panos Saksan itärintaman eteläisellä neljänneksellä oli tärkeämpi realiteetti kuin romanialaisten aloittaman juutalaisten tuhoamisen loppuunsaattaminen."

Himmlerin perin hillitty käytös Suomessa on saattanut johtua Hitlerin määräyksistä. Eversti Buschenhagenin raportin pohjalta Hitler oli jo ennen sotaa, alkuvuodesta 1941 lausunut, että "Partneriudesta tulisi vaikea - - Poliittisesti täytyisi olla varovainen. Kansa on herkkätuntoista, eikä sitä voi holhota, kuten täytyy menetellä slovakien kanssa". (Markku Jokisipilä, Aseveljiä vai liittolaisia, s55).

Suomalaiset saivat kuulla Hitlerin asennoitumisesta viimeistään vuoden 1941 marraskuussa, kun ulkoministeri Witting kävi Berliinissä allekirjoittamassa Antikomintern-sopimuksen. Keskustelussa Hitlerin kanssa tämä oli vakuuttanut, että Saksalla ei ollut minkäänlaisia aikomuksia sekaantua vapaan kansan sisäisiin asioihin. Suomeen palattuaan Witting kuvasi tätä ulkoasiainvaliokunnassa 3. joulukuuta 1941 ilmaisulla Suomi sai pitää vanhan demokratiansa Saksan armosta. (Markku Reimaa, Pohjoismaisia yhteyksiä. Saksan vallan varjossa 1940-1944, s209)

Seuraavan vuoden alussa Saksan pohjoisten joukkojen komentaja, kenraali von Falkenhorst, kertoi maaherra Hillilälle saaneensa Hitleriltä määräyksen ehdottomasti kunnioittaa Suomen suvereniteettia. Kenraalin mukaan perusteluina eivät olleet vain poliittiset syyt vaan se, että Hitler ihaili ja kunnioitti Suomea. (Marianne Junila, Kotirintaman aseveljeyttä, s111).

Vahvistus asialle tuli loppuvuodesta 1942 Kivimäen raportoidessa asiasta: Führer on käskenyt Saksaa olemaan sekaantumatta Suomen sisäisiin asioihin. (Hannu Rautkallio, Ne 8 ja Suomen omatunto, s142).

Hitlerin päätös olla sekaantumatta Suomen sisäisiin asioihin, on tullut esiin niin monesta toisistaan riippumattomasta lähteestä, että päätöksen tekemistä voi pitää ehdottoman varmana.

Himmlerin ja Rangellin tavatessa suomalaisilla oli jo tieto siitä, että Reichsführerillä ei olisi valtuuksia painostaa Suomea juutalaisvastaisiin toimiin. Varmuutta tällaisesta ei kuitenkaan ollut ja aina oli olemassa mahdollisuus, että diktaattori olisi muuttanut mieltään.

Juutalaiset takaisin Suomeen

Muutama kuukausi Himmlerin vierailun jälkeen Saksan viranomaiset ryhtyivät toimiin saadakseen useat maat siirtämään omat juutalaisensa kotimaihinsa, pois Saksan miehittämistä maista. Tällöin nämä juutalaiset olisivat välttäneet tuhoamisleirit.

Suomen juutalaisia oli Saksan vallan alla kymmenkunta, jotka Saksan ulkoministeriön viranomaiset halusivat toimittaa takaisin Suomeen.

Tammikuusta 1943 alkaen Saksa ilmoitti yhteensä 10:lle Euroopan maalle, myös Suomelle, että niiden tulee toimittaa omat juutalaista syntyperää olevat kansalaisensa kotimaihinsa maaliskuun loppuun mennessä. Tämän jälkeen heitä uhkaisi internointi tai poiskuljetus kuten muitakin juutalaisia.

Suomen Berliinin lähetystö ilmoitti helmikuussa, että sillä ei ollut tietoa Saksan vaikutusalueella asuvista Suomen juutalaisista. Suomen viranomaisten tiedot olivat kuitenkin puutteelliset, jonka lähettiläs Blücher korjasi 11. maaliskuuta informoiden Belgiassa asuvasta rouva Sara Beile Livak-Bellistä.

Maaliskuussa tuli uusi kehotus, kun konsuli Pausch huomautti "eräistä juutalaisnaisista", joiden poistuminen olisi suotavaa. Rouva Livak-Bellillä oli belgialainen aviomies ja tytär, jotka eivät saaneet enää maastapoistumislupaa, joten perheen äitikään ei suostunut lähtemään.

Muutamaa kuukautta myöhemmin heinäkuussa - määräajan jo umpeuduttua - lähetystöneuvos Eberhard von Thadden otti yhteyttä va. asianhoitaja Edvin Lundströmiin Berliinissä pyytäen, että rouvaa vielä kehotettaisiin palaamaan Suomeen muutaman viikon sisään. Muutoin hänet voitaisiin viedä Theresienstadtiin tai johonkin muuhun keskitysleiriin. – Sara Beile Livak-Bell ei suostunut palaamaan Suomeen.

Lähteet:

Taimi Torvinen, Kadimah, Suomen juutalaisten historia, s149-151, sekä
Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut, s224-230.

Painostusvaihtoehto poissuljettu

Edellinen kesä

Vuosi ennen Himmlerin vierailua, kesällä 1941, Suomen omien peltojen tuotto oli ollut vain 50% tarpeesta ja siten 1,8 miljoonaa suomalaista ilman ruokaa. Syksyllä Saksa oli ryhtynyt painostamaan Suomea jatkamaan sotatoimia Leningradiin ja lopettanut jo sovitun viljaerän laivauksen.

Nälänhädän uhasta huolimatta Suomen poliittinen johto oli kieltäytynyt Saksan vaatimuksista. Tämä oli kertonut hyvin selkeästi Berliinille, että suomalaiset eivät olleet halukkaita taipumaan painostuksen alla. (Nälkätalvi 1941/42)

Vierailun aika

Himmlerin vieraillessa Suomessa loppukesästä 1942 oli monta asiaa toisin kuin 1941.

Suomen ruokatilanne oli paljon valoisampi kuin vuotta aikaisemmin. Maatalous oli menestynyt paremmin (60% tarpeesta) ja myös Saksan viljatoimitukset olivat alkaneet. Kaiken kaikkiaan ruokaa oli 75% rauhanaikaisesta, minkä lisäksi kaupunkilaiset tuottivat ruokaa omatoimisesti. Elintarviketilanne oli oleellisesti parempi kuin vuotta aikaisemmin eikä nälänhädän uhkaa enää ollut.

Rintamilla vallitsi hiljainen asemasota, mikä myös rauhoitti suomalaisten mieliä. Saksan sotilaalliseen tukeen ei ollut akuuttia tarvetta, vaikka rauhaa ei ollutkaan näköpiirissä.

Suomessa olevat saksalaiset vaikenivat tyystin rotuopeista ja juutalaisvihasta. Ero Saksaan ja sen vallan alla oleviin maihin oli silmiinpistävä. Tämä vahvisti useasta suusta suomalaisille kerrottua, että Suomi saisi hoitaa sisäiset asiansa Saksan niihin puuttumatta.

Sotatapahtumat olivat osoittaneet niin saksalaisille kuin suomalaisillekin, että suomalainen divisioona oli selvästi parempi kuin Wehrmachtin divisioona. Erityisen selvästi tämä oli tullut esiin talvella 1941-1942. Kenraali Erfurth olikin arvioinut, että suomalainen divisioona oli kaksi kertaa saksalaista tehokkaampi kesällä ja neljä kertaa tehokkaampi talvella. Vaikka Saksan sotavoima kokonaisuutena olikin musertavan suuri, erityisesti teknisissä aselajeissa, sen mahdollisuudet kohdistaa Suomeen sotilaallista painostusta olivat oleellisesti vähäisemmät.

Lisäksi itärintamalla Saksan kesäoffensiivi oli asiallisesti ottaen epäonnistunut: Stalin oli yhä vallassa ja neuvostoarmeija jatkoi vastarintaansa.

Sekä Himmler että Rangell tiesivät, että Saksan asema oli heikentynyt, vaikkakin suomalaiset yhä tarvitsivat elintarvikeapua. Suomessa vierailleella Himmlerillä ei ollut syytä olettaa, että suomalaiset olisivat tulleet taipuvaisemmiksi Saksan painostukselle. Himmlerillä oli heikommat edellytyksen painostaa Suomea, kuin mitä Hitlerillä oli ollut vuotta aikaisemmin Leningradin porteilla.

Rangellin kertomuksen uskottavuus

Rangellin lausuntoa on kritisoitu perusteilla, että tapahtumalla ei ollut ulkopuolista todistajaa ja että Rangell oli liian hillitty mies vastustamaan pontevasti Himmleriä.

Se, että Rangell kuvasi tapahtuman hyvin samanoloisesti sekä 5 että 20 vuotta tapahtuman jälkeen puoltaa sen todenmukaisuutta. Jos kyseessä olisi ollut Valpon kuulustelussa esitetty hätävalhe, se olisi seuraavien 15 vuoden aikana ehtinyt haalistua ja kuvaukset olisivat olleet ristiriitaisia.

Ihmisen hillitty käytös normaalissa työelämässä ei millään tavoin kerro luonteen heikkoudesta. On myös huomattava, että Rangell ei ollut lehmänkauppoihin tottunut poliitikko, vaan Suomen pankin vt pääjohtaja. Hän oli Risto Rytin "täsmävalinta" tehtävään, joka jo etukäteen tiedettiin äärimmäisen vaativaksi.

Olisi kovin outoa, jos saksalaiset eivät olisi tehneet sodan aikana edes tätä yhtä Rangellin kuvaamaa yritystä ulottaa kätensä Suomessa oleviin juutalaisiin.

Legenda salkusta

Kustaa Vilkunan kirjoitus Himmlerin salkusta ja sen sisältämästä liki kahden tuhannen juutalaisen nimiluettelosta esitetään varsin usein tosiasiana. Asiakirjoja väitetään esitetyn Mannerheimille, joka olisi kommentoinut mm. että "vain minun kuolleen ruumiini yli" ja samoin, että kyseeseen eivät voi tulla myöskään perheenjäsenet.

Väitettä kohtaan voidaan esittää runsaasti kritiikkiä:

Asiasta ei ole olemassa yhtään luotettavaa todistetta, esimerkiksi kyseistä luetteloa. Ulkoministeriön arkistoissa on 150 henkeä koskeva luettelo, mutta se koski Suomen yritystä lähettää pakolaisia Ruotsiin.

Holokausti oli Saksassa äärimmäinen valtionsalaisuus, eikä kenelläkään ollut oikeutta kuljetella siihen liittyvää materiaalia huolimattomasti ulkomailla.

Mikäli näin olisi todella tapahtunut, niin sekä Mannerheim että hänen muistelmiaan kirjoittaneet Heinrichs ja Paasonen olisivat aivan varmasti tällaisesta sankariteosta kertoneet.

Mannerheimin väitetään sanoneen, että myöskään perheenjäseniä ei voisi kerätä, sillä sellainen heikentäisi armeijan moraalia. Tällainen selittely ei istu lainkaan Mannerheimin käytökseen; häntä on tutkijoiden toimesta jopa kritisoitu siitä, että hän ei selitellyt päätöksiään kenraaleilleen.

Jotta Vilkunan kertomus olisi tosi, olisi tapahtumassa pitänyt olla useita henkilöitä: joku keksi ajatuksen salkun kuvaamisesta, joku hyväksyi operaation, joku meni kuvaamaan, joku oli vahdissa, joku kehitti filmit, joku kiikutti ne Päämajaan, joku otti ne siellä vastaan, joku päätti pitää asian salassa vielä sodankin jälkeen... Liian monta salaperäistä miestä, joita sodan jälkeen olisi odottanut sekä maine että iso rahakasa muistelmien muodossa. Tällaisia ei ole ilmaantunut.

Allekirjoittaneen silmissä kyseessä on aivan tavallinen agenttitarina vailla todellisuuspohjaa. Legendan Himmlerin salkusta ovat mitätöineet mm Hartikainen, Lindstedt ja Rautkallio.

Himmler ja suomalaiset

Suomalaisten suhtautumisesta Himmleriin kertoo aika paljon se, että kun tämä vieraili Suomessa 22.-28.3.1942, keskellä hänen vierailuaan, 25.3.1942, Päämajassa aloitti työt juutalainen upseeri Leo Jakobson. Hänet oli nimitetty tiedustelujaokseen pitämään yhteyttä Suomen Päämajan ja muutaman kymmenen kilometrin päässä olleen Erfurthin pienen osaston välillä. Jakobson tapasi saksalaisia päivittäin.

Kansallissosialistien reaktioista ei ole tietoja, mutta äärimmäisen loukkaavana suomalaisten menettelyä on varmasti pidetty. Päämajan päätös juutalaisen sotilaan nimittämisestä yhteydenpitäjäksi ei ole voinut olla vahinko.