"Kaupunkeja ei saa pommittaa"

Kronologia Ilmavoimien käskyistä

"Kaupunkeja ei saa pommittaa"

Abrahamin- ja Lönnrotin­kadun kulma Helsingissä 30.11.1939

Välittömästi talvisodan alkaessa suomalaiset joutuivat kokemaan terrori­pommitusten kauhut, kun sodan ensimmäisenä päivänä yksin Helsingissä menehtyi neuvostoilmavoimain pommituksissa lähes sata siviiliä. Kaksi viikkoa tämän jälkeen Suomi teki täysin päinvastaisen valinnan: Lentorykmentti 4:n komentaja everstiluutnantti Somerto yksikäsitteisesti kielsi kaupunkien pommittamisen.

Kiellon taustalla on ollut käskynantajan oma käsitys ilma-aseen ja siviilien suhteesta ja itse käsky kohdistui taistelutehtävää toimeenpanevaan lentäjään. Huomattavaa tässä on, että kyseessä on ollut aivan normaali sotilaallinen käsky, joka oli tarkoitettu noudatettavaksi siinä missä muutkin käskyt. Kyseessä ei ollut propagandakäyttöön tehty "miekantuppipäiväkäsky". Muutamaa päivää myöhemmin vielä vahvistettiin, että käsky oli pysyvä, "jatkuu toistaiseksi".

Rykmentinkäsky 16/39 annettiin talvisodan aikana. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Käsky 7 oli yksi käsky muiden käskyjen joukossa. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Allekirjoittajana Lentorykmentti 4:n komentaja evl Somerto. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Pommituskielto, käsky n:o 16/39, "jatkuu toistaiseksi". - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Leningrad suljettiin pommitusten ulkopuolelle

Jatkosodan sytyttyä kenraali Lundqvist käski kesäkuun [1941] lopulla LentoR 4:lle (ainoalle pommituslentorykmentille) toiminnan eturajaksi Kannaksella linjan Terijoki-valtakunnan entinen raja-Laatokan Saunasaari. Myöhempien muutoksienkin jälkeen raja oli aina Leningradin pohjoispuolella. (Julkaisu: Sotahistoriallinen Aikakauskirja, 24/2005. Artikkeli: Mauno Jokipii-Ohto Manninen, Leningradin saarto: Saksan ja Suomen tavoitteet, s291.)

Pommitukset sallitaan

Jatkosodan alussa kaupunkien ehdotonta pommituskieltoa lievennettiin Itä-Karjalan osalta. Heinäkuussa 1941 Ilmavoimien komentaja Lundqvist ja pian myös evl Sarko antoivat oikeuden pommittaa kaupunkeja. Kaupunkien alueilla oli puna-armeijan varastoja, ja polttoainevarastojen ohella heinävarastot - armeijat olivat tuohon aikaan hevosvetoisia - olivat sotilaallisesti tärkeitä kohteita.

Pommituskieltoa lievennettiin. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Sallittuja kohteita täsmennetään

Viikkoa myöhemmin Lentolaivue 42:lle annettu käsky oli jo hieman täsmällisempi. Ilmavoimien komentaja painotti, että pommituslupa koski Petroskoin "sotilaallisia kohteita".

Saa pommittaa sotilaskohteita. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Rykmenttiportaan sivuuttaminen (?) on mahdollisesti johtunut kiireestä; käsky on käsin kirjoitettu. Kyseessä on kuitenkin oikea käsky, ei luonnos, koskapa siinä on kenraali J.F. Lundqvistin omakätinen allekirjoitus.

Saa pommittaa kaupunkeja, mutta ei siviilejä

Seuraavana päivänä muistutettiin siviileistä. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Välittömästi edellisen käskyn perään, heti seuraavana päivänä, sai LLv 44 täsmentävän käskyn, jossa huomautettiin, että

Vastaavanlaista yli-innokkaitten ja kurista piittaamattomien sotilaitten toimintaa koskevaa varoittelua Päämaja ja Ilmavoimien esikunta harjoittivat muutoinkin. Lentäjiä kiellettiin "porsastelemasta" liian lähellä omia ja myös sotavankien kohtelusta annettiin muistutuksen luonteisia käskyjä.

Käskyn taustoista

Poliittinen päätös?

Siviilejä koskeva päätös oli lähtökohtaisesti poliittinen, sillä siviilien vahingoittamisen välttäminen jo sinällään kuului Suomen hyväksymien kv sopimusten piiriin. Asia kuului maan hallituksen päätösvaltaan. Mikäli näin on ollut, niin silloin kiellon alkulähteenä on ollut maan poliittinen johto, pääministeri Ryti ja puolustusministeri Walden.

Erään tiedon mukaan talvisodan aikana pääministeri Ryti olisi hyväksynyt Kremlin pommittamisen, mikä kuitenkin oli jo teknisistä syistä mahdotonta. Ilmeisesti kyseessä on ollut Rytin närkästyksenilmaus Neuvostoliiton ilmaterroriin.

Jatkosodan aikana presidenttiä on kuitenkin kiinnostanut siviilien kohtalo. Lokakuussa 1943 Ilmavoimien komentaja teki hänelle selvityksen Leningradista todeten, että Suomen Ilmavoimat eivät olleet sitä pommittaneet. Kaupunki oli jätetty Lentorykmentti 4:n toiminta-alueen ulkopuolelle.

Talvella 1944, Helsingin suurpommitusten jälkeen, Ilmavoimat suoritti iskuja Leningradin alueella olleisiin lentokenttiin. Kohteet olivat kuitenkin sotilaallisia.

Sotilaallinen päätös?

On myös mahdollista, että LeR 4:n komentaja evl Somerto on päätynyt käskyyn itsenäisesti taikka Ilmavoimien esikunnan käskystä. Tätä vaihtoehtoa puoltaa se, että käsky on annettu sotilaallisesti mielekkäässä yhteydessä, heti sen jälkeen, kun on kehotettu valmistautumaan rehuvarastojen pommituksiin. Varastorakennuksia tuhotessahan vahinkoja voi aiheutua myös siviileille.

Tällöin taustalla olisi ollut Päämajan ja Ilmavoimien johdon kielteinen asenne siviilien vahingoittamiseen ja Somerton käsky varmisti esimiesten ohjeitten rajoissa pysymisen.

Sodankäynnin periaatteet

Pommikone Bristol Blenheim.

Suomen Ilmavoimien johto seurasi talvisodan aikana antamansa pommituskiellon toteutumista myös jatkosodassa. Tästä kertoo kesällä 1941 annettu täsmennys, jossa erikseen varoitettiin siviiliväen vahingoittamisesta.

Maan sodanjohto edellytti omien sotilaiden ottavan vihollismaan siviilit huomioon myös taistelutilanteessa, kun käskyjä pantiin toimeen joskus kiihtyneessäkin mielentilassa. Henkilökohtaiset tunteet ja kostamisen halu eivät saaneet vaikuttaa annettujen tehtävien asianmukaiseen toimeenpanoon.

Siviilien vahingoittamiskiellolla ehkäistiin sodankäynnin tarpeetonta raaistumista.

Muita tarkasteluja

1. Sodan eskaloituminen?

Suomalaiset olivat itse todenneet paria vuosikymmentä aikaisemmin, että väkivalta eskaloituu. Kun kansalaissodan alussa neljä punaista surmasi yhden valkoisen, niin kiinni jäätyään kaikki neljä kokivat itse saman kohtalon.

Eskaloitumisen vaara koski myös ilmasotaa, vaikka siitä ei vielä ollutkaan esimerkkiä. Hyvin pian Saksan ja Englannin välillä ilmaterrori lähti liikkeelle lumivyöryefektin tapaan.

Toisen maailmansodan alussa Hitler kielsi Brittein saarten pommittamisen.

Eksynyt saksalaiskone pudotti pomminsa maalia näkemättä ja ne putosivat siviiliasutuksen keskelle.

Britit pommittivat kostoksi Berliiniä, joka oli siviilikohde.

Hitler määräsi Luftwaffen tuhoamaan Englannin kaupunkeja.

RAF aloitti systemaattiset Saksan kaupunkien terroripommitukset.

Pommituskielto katkaisi eskaloitumisen uhan Suomen puolelta, vaikkakaan se ei neuvostoilmavoimien toimintaan vaikuttanut. Puna-armeijan ilmahyökkäykset Suomalaisiin kaupunkeihin eivät kuitenkaan saaneet suomalaisia provosoitumaan ja "vastaamaan samalla mitalla". Oliko eskaloitumisen estäminen vaikuttava tekijä vaiko ei, ei ole tiedossa.

2. Poliittinen etu?

Kiellon syynä on voinut olla halu säilyttää talvisodan alussa maailmalla saatu sympatia. Helsingin pommitus oli herättänyt kauhistusta kaikkialla maailmassa vaikuttaen voimakkaasti länsimaiden kansalaisten mielipiteeseen. Sitä goodwilliä Suomi tarvitsi kipeästi talvisodan aikana aseostoja tehdessään. Suomen kannalta katsottuna oli viisasta säilyttää hankittu myötätunto pidättäytymällä itse ilmaterrorista.

Jatkosodan alussa annetut käskyn täsmennykset ovat kuitenkin tätä vaihtoehtoa vastaan. Kesällä 1941 länsivaltain sympatioilla ei enää ollut merkitystä. Lisäksi britit olivat itse aloittaneet siviilien pommitukset ja Leningradia pommittamalla Suomi olisi toiminut samojen epäeettisten normien mukaan kuin RAF ja Neuvostoliiton ilmavoimat.

3. Isompaa ei saa ärsyttää?

Talvisodan aikana Suomen hallitus yritti saada rauhan aikaan Neuvostoliiton kanssa. Voitaisiin olettaa, että rauhanehtojen pehmentämiseksi haluttiin välttää suurvallan tarpeetonta ärsyttämistä.

Tätä vastaan kuitenkin todistaa jatkosodan alun pommitusrajoitukset. Kesällä 1941 valtaosa Suomen poliittisesta ja sotilaallisesta johdosta oletti Neuvostoliiton kukistuvan ja Saksan sanelevan rauhanehdot.

Maasodan puolellahan Saksa painosti Suomea jatkamaan sotatoimia lähemmäs Leningradia (Poliittinen tilanne syksyllä 1941) ja kaupungin pommittamiseen he olisivat suhtautuneet erittäin myönteisesti. Ilma-aseen käytöllä Suomi olisi voinut saavuttaa poliittisia etuja Berliinin silmissä. Tällaiseen ei kuitenkaan ryhdytty.

4. Omat voimavarat?

Leningradin pommittaminen jatkosodan aikana olisi ollut helppoa lyhyiden etäisyyksien vuoksi, ja pitemmän ajanjakson kuluessa olisi ongelmitta saavutettu suurhyökkäyksen tuhovaikutus. Kuusi lentoa päivässä olisi tehnyt yhdessä vuodessa 2.200 lentoa ollen Helsingin suurpommitusten suuruusluokassa; Leningradin saarrostus kesti laskutavasta riippuen 500 taikka 900 päivää. Suomen Ilmavoimat olisi kyennyt ongelmitta suurempaankin sotapanokseen, vaikka voimavarat eivät riittäneetkään kaupungin tuhoamiseen "yhdellä iskulla".

Ilmavoimain käsky ei erotellut suuria ja pieniä kaupunkeja, vaan se erotteli siviilit pois sallittujen kohteitten joukosta. Tärkeää ei ollut se, montako siviiliä suomalaiset lentäjät olisivat voineet tappaa, vaan se, että päätettiin olla tappamatta ainuttakaan.

5. Säästettiin lentopommeja?

Oliko tarkoituksena pelkästään pommien tai oman kaluston säästäminen? Köyhällä maallahan molempia oli rajallisesti.

Käskynantaja oli LeR 4:n komentaja ja käsky oli tarkoitettu laivueille eli suorittavalle portaalle. Lentäjillä ei ollut oikeutta valita pommituskohteita vapaasti, vaan ne annettiin esimiesten toimesta aina varamaaleja myöten. Lentäjien tehtäväksi jäi päättää, kuinka he toimeksiannot suorittivat.

Jatkosodan aikana Suomi sai Saksasta sekä lentobensiinin että lentopommit. Maasodan puolella Saksa oikein painosti suomalaisia jatkamaan sotaa Leningradia kohti ja paria vuotta myöhemmin yritti saada Suomesta lentokenttiä tähän tarkoitukseen. Leningradin pommituksiin Saksasta olisi ongelmitta saatu materiaalista tukea.

Jos pommien säästäminen olisi ollut syy, niin silloin siviileitä ei olisi lainkaan tarvinnut mainita. Tai korkeintaan mainittu, että "pommitustehtävät suoritetaan siviileistä huolimatta".

Todisteet on tuhottu!

Hävitysmerkintä Miehikkälän leirillä. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Varsin yleinen väite puutteellisten todisteiden kohdalla on, että sodanaikaiset asiakirjat on tuhottu, tässä kontekstissa todisteet siviilien pommittamisesta.

Kaikupohjaa väitteille antaa se, että asiakirjoja todellakin tiedetään hävitetyn ennen Valvontakomitean maahantuloa. Tuhoamisväitettä käytetäänkin "todisteena" varsin surutta. Tosin Kansallisarkistossa on 18 kilometriä asiakirjoja, eikä kenelläkään ole tietoa siitä, missä kansiossa jokin yksittäinen "todiste" sijaitsisi.

Lentojen dokumentointi

Erityisesti Ilmavoimissa todisteiden tuhoaminen on ollut hankalaa. Jokainen lento näet merkittiin todella moneen asiakirjaan ja niitä tehtiin eri ihmisten toimesta eri paikkakunnilla. Jotkut merkinnät tehtiin ennen lentoa, muutamat sen aikana ja loput lennon jälkeen.

Lennot merkittiin:

lentäjän päiväkirjaan,

lentokoneen päiväkirjaan,

lennonjohdon päiväkirjaan kahdesti, sekä lähtö että paluu,

laivueen päiväkirjaan,

käskynantajan päiväkirjaan (joita on saattanut olla ketjussa useita), sekä

ilmavalvonta-aluekeskuksen päiväkirjaan.

Edellisten lisäksi IVAK ilmoitti lennosta etukäteen lennon reitillä oleville ilmavalvonta-asemille, joissa se merkittiin "ilmavalvontatornin" päiväkirjaan. Kun lento suoritettiin, ilmavalvontalotat merkkasivat lennon ja jos kone palasi samaa tietä, niin tehtiin kolmaskin merkintä. Näitä ilmavalvontatorneja on jokaisen lennon reitillä ollut useita. Ja mikäli lentokone eksyi reitiltään sellaisen ilmavalvonta-aseman näköpiiriin, jolle ei lennosta oltu ilmoitettu, ilmavalvontalotat merkkasivat lennon omaan päiväkirjaansa ja tekivät hälytyksen lähimmälle hävittäjäkentälle, jossa taas tehtiin tukku merkintöjä. Mikäli samaan operaation osallistui useita koneita, niin kaikkien koneiden miehistöjen ja koneiden päiväkirjoihin tehtiin merkinnät.

Jokaisesta lennosta tehtiin siten merkintöjä kymmenestä ylöspäin.

Mikäli jokin lento on sodan jälkeen haluttu salata, on asianomaisen pitänyt tietää, missä kaikissa asiakirjoissa lento on kirjattu ja hänen on pitänyt käydä repimässä sivut pois siten, että kukaan ei huomaa sivujen kadonneen. Tämä on jo fyysisesti mahdotonta. Maavoimien puolella kirjauksia ei tehty aivan yhtä paljon, mutta jokainen komppania piti sotapäiväkirjaa tekemisistään.

Todisteiden tuhoamisväitteisiin on syytä suhtautua äärimmäisen kriittisesti. Pelkkä väite ilman mitään näyttöä antaa perusteet olettaa, että mitään "rikosta" ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Ilmasodan etiikka

Siviilien asema

Helsingin suurpom­mitusten yhteydessä 1944 pudotettiin 2.600 tonnia pommeja, vuotta myöhemmin Dresdenissä 3.900 tonnia.

Ilmasodan puitteissa siviileihin voitiin suhtautua kolmella eri tavalla:

siviilejä surmattiin tarkoituksella,

siviiliuhreihin suhtauduttiin välin­pitämättömästi, tai

siviilien vahingoittamista ei hyväksytty.

Siviilien kohtelua koskevat kansainväliset sopimukset omasivat lain voiman. Suurvaltojen toimia sopimukset eivät kuitenkaan hillinneet.

Saksa ei piitannut siviileistä Varsovassa 1939 ja Neuvostoliitto peräti aloitti talvisodan siviilien pommituksilla. Britit pommittivat siviilikohteita 1940 ja amerikkalaiset muutamaa vuotta myöhemmin. Suurvaltain eettinen normisto - vahvemman oikeus - hyväksyi siviilien surmaamisen aluepommituksilla, ja sitä käytettiinkin systemaattisesti yhtenä sodankäyntimuotona.

Sodan jälkeen Nürnbergin sotatuomioistuimessa tuomittiin saksalaisia hirtettäviksi "rikoksista ihmisyyttä kohtaan", mutta siviileihin kohdistettua laajamittaista ilmaterroria ei katsottu rikokseksi. Tällöin olisi näet jouduttu tarkastelemaan myös voittajien omaa sodankäyntiä.

Kansainvälisessä politiikassa oli - ja on tänäkin päivänä - yleiseksi oikeusnormiksi hyväksytty "vahvemman oikeuden" / "voittajan oikeuden" periaate.

Suomella oma politiikka Saksasta huolimatta

Poliittisesti on huomionarvoista todeta, että siviilien vahingoittamiskielto vahvistettiin jatkosodan alkuvaiheessa, Saksan sotilasmahdin valtakaudella, jolloin Saksan oletettiin voittavan sodan. Hitlerille operaatio Barbarossa oli tuhoamissotaa. Saksan sodanjohto oli antanut keväällä 1941 ohjeen, jonka mukaan saksalaisia sotilaita ei rangaistaisi neuvostosiviileihin kohdistuneista rikoksista. Saksan sotavoimien brutaalit piirteet eivät kuitenkaan levinneet Suomeen.

Ilmavoimien 1939 antama siviilien vahingoittamiskielto istuu yksiin Mannerheimin 1941 antaman, neuvostosiviilien asiallista kohtelua koskevan käskyn kanssa. Pommituskielto on myös linjassa sen kanssa, että huhtikuussa 1943 Suomi kieltäytyi luovuttamasta lentokenttiään saksalaisten käyttöön Leningradin pommituksia varten.

Suomi lienee ollut ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut valtio, jossa Ilmavoimien käskyillä läpi sodan kiellettiin siviilien vahingoittaminen.