Leningradin saarto ja Suomi

Suomi eri linjoilla jo ennen sotaa

Ranskan antautumisen jälkeen Berliinin valtasi ylimielisyys: Saksan sotakone oli kukistanut kaikki vastassaan olleet valtiot jopa muutamassa päivässä, pisimmilläänkin parissa kuukaudessa. Brittein saaria lukuunottamatta lähes koko Eurooppa oli Saksan vallan alla.

Mannerheimin lähin apulainen kenraali Erik Heinrichs.

Saksalaiskenraalit olivat Barbarossaa laatiessaan suunnitelleet myös Suomen armeijan operaatioita suomalaisilta mitään kysymättä. Heinrichsin upseerivaltuuskunnan vieraillessa Berliinissä toukokuussa 1941, saksalaiset ilmoittivat suomalaistenkin osallistuvan Leningradinvastaisiin toimiin. Tällöin kenraali Heinrichs kuitenkin ilmoitti, että ajatusta ei Suomessa hyväksyttäisi.

Waldemar Erfurth - Suomi sodan myrskyssä 1941-1944 - s26

Saksan yleisesikunnan päällikkö piti toivottavana saksalaisten ja suomalaisten yhteistoimintaa Leningradia vastaan. Tähän kenraali Heinrichs heti huomautti, että hän uskoi - vaikkei hänellä ollutkaan mitään valtuutta siihen - kuitenkin voivansa vakuuttaa, että juuri tämä operatiivinen ajatus ei milloinkaan tulisi saavuttamaan määräävien suomalaisten poliittisten ja sotilaallisten henkilöiden hyväksymistä.

Rauhanaikainen raja

Hyökkäys Karjalan kannaksella eteni ylipäällikön käskyn mukaisesti vanhalle rajalle ja paikoin siitä hieman yli. Lipolan mutkan kohdalla ylitys oli 20km, jolloin saavutettiin lyhyin linja Suomenlahden ja Laatokan välillä. Aktiivi sodankäynti kannaksella päättyi, kun IV AK asettui puolustukseen 1. syyskuuta, II AK 4. syyskuuta ja I AK 9. syyskuuta.

Vanhan rajalinjan oli tsaari Aleksanteri I määrännyt Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän väliseksi rajaksi vuodesta 1812 alkaen. Suomalaiset olivat olleet Pietarin / Leningradin naapurissa yhtäjaksoisesti lähes 130 vuotta, vuodesta 1812 vuoteen 1940.

Mikäli tuolla rajalla oleminen oli Leningradin piirittämistä, niin silloin Suomi oli piirittänyt sitä 130 vuotta.

Vuoden 1812 raja punaisella ja 1941 etulinja sinisellä. - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

10D:n taistelukertomus

"Elo-syyskuun taitteessa 1941 saavutettiin ---- vanha valtakunnan raja koko pituudeltaan. ---- Paikoitellen edelleen joen yli vain kiväärin kantaman verran ---- Kirjasalosta Rivalinmäen seuduille Lempaalanjärven länsipuolella kerääntyi matkaa linnunteitse mitattuna 2 peninkulmaa, mikä samalla on siis pisin matka, jonka suomalaiset joukot etenivät liikuntavaiheen aikana rajan toiselle puolelle."

Leningradin piiritys vaiko saarto?

Leningradin huolto oli Laatokan varassa 500 päivää (9.8.1941 - 18.1.1943), minkä jälkeen neuvostojoukot avasivat maayhteyden kaupunkiin ja rakensivat sinne Pähkinälinnasta rautatieyhteyden. Tammikuussa 1944 saksalaiset työnnettiin puolensadan kilometrin päähän, mistä tulee ilmaus "900 päivää".

Tapahtumaa kuvataan usein piiritykseksi, mutta koska kaupungilla oli Laatokan kautta jatkuvasti yhteys muualle Neuvostoliittoon, niin termi saarrostus on oikeampi. Tästä vesi- ja jääyhteydestä käytetään nimitystä "Elämän tie". Suomen armeija otti huoltokolonnista valokuvia, mutta ei häirinnyt sen liikennettä.

Piiritys kuvaisi paremmin yhteyksien täydellistä katkaisemista.

Sotamarsalkka Keitelin kirjeet ja ruoka-ase

Saksan armeijan ylipäällikkö sotamarsalkka Wilhelm Keitel.

Keitelin 1. kirje

Kenraali Erfurth kertoi 20.8.1941 Mannerheimille, että Saksan armeijan ylipäällikkö sotamarsalkka Wilhelm Keitel tulisi lähettämään hänelle kirjeen, jossa esitettäisiin suomalaisten jatkavan etenemistään lähemmäs kaupunkia. Erfurth sai samantien epäävän vastauksen. OKW:n päällikön kirjeen saavuttua Ryti ja Mannerheim muotoilivat hänelle kielteisen vastauksen 27.8.1941. Ylipäällikkö toisti näkemyksensä Erfurthille vielä muutamaa päivää myöhemmin.

Sotatieteen laitos - Suomen Sota 1941-45 osa 1 - s374

Kenraali Erfurth kävi 20.8.1941 kertomassa ylipäällikölle odotettavissa olevasta sotamarsalkka Keitelin kirjeestä, jossa pyydettäisiin suomalaisia hyökkäämään Leningradiin. ---- Kun sotamarsalkka Keitelin 22.8.1941 päivätty kirje saapui, selvisi, että saksalaiset toivovat suomalaisten osallistumista Leningradin valtaukseen sekä hyökkäystä Syvärin yli, missä he kohtaisivat saksalaiset. Ylipäällikkö pyysi Tasavallan presidenttiä käymään päämajassa tämän kysymyksen selvittämiseksi. Presidentti kävikin päämajassa 24.8.1941 ja sen jälkeen sotamarsalkka Mannerheim lähetti vastauksen, joka oli kohtelias, mutta kielteinen.

Keitelin 2. kirje

Tämä ei sopinut miljoona-armeijaa komentaneelle Keitelille; Wehrmachtin ylipäällikkö oli tottunut siihen, että häntä toteltiin. Viikon sisään tuli uusi kirje, mutta Ryti ja Mannerheim vastasivat jälleen kielteisesti. Erfurth puolestaan ehdotti rajatumpaa sotatointa.

Presidentti Risto Ryti. Hän toimi Suomen Pankin pääjohtajana ennen sotaa ja Talvisodan alettua painostettiin pääministeriksi.

Sotatieteen laitos - Suomen Sota 1941-45 osa 1 - s374

Kenraali Erfurth välitti 31.8.1941 saksalaisten [toisen] pyynnön, että suomalaiset etenisivät Leningradiin. Sen sijaan hyökkäys Laatokan kaakkoispuoliselle alueelle saisi jäädä sikseen. Tasavallan presidentti kävi jälleen 31.8.1941 päämajassa ja jälleen annettiin kielteinen vastaus.

Wiljo Einar Tuompo - Päiväkirjani päämajasta 1941-1944 - s54

Elokuun 28. päivä 1941: Luin sotamarsalkka Keitelin ylipäällikölle lähettämän operaatioita koskevan kirjeen sekä Hanellin laatiman vastauksen. ---- Keitel ilmoitti myös, että saksalaiset eivät aio ottaa Leningradia väkirynnäköllä, vaan saartavat sen etelästä. Meitä pyydetään tekemään samoin pohjoisessa. Tähän vastattiin, että suomalaiset joukot eivät etene vanhaa rajaa pitemmälle, koska toisella puolella on vastassa syvä linnoitusvyöhyke. Saksalaiset toivoivat edelleen, että etenisimme Syvärille asti, josta kevyet joukot ottaisivat yhteyden saksalaisiin. Vastauksen mukaan etenemme Syvärille, mutta voimat eivät riitä pitemmälle.

Ruoka-ase käyttöön

Saksalaisessa satamassa lopetettiin Suomeen tarkoitetun viljaerän laivaus, mikä oli ensimmäinen kerta, kun Saksa käytti ruoka-asetta Suomea vastaan. Elintarviketoimitukset Saksasta olivat Suomelle kriittisiä, sillä kesän 1941 sato kattoi vain puolet siitä, mitä rauhan aikana oli syöty. Lähes 2 miljoonaa suomalaista oli ilman ruokaa. Saksalaisia vastustaessaan Suomen päättäjät ottivat suuren riskin.

Kenraali Alfred Jodl, Hitlerin "oikea käsi", saapui 4. syyskuuta Päämajaan taivuttelemaan suomalaisia jatkamaan hyökkäystä. Hitlerin läheisimmän neuvonantajan esiintyminen Päämajassa oli sopuisaa, eikä hän painostanut suomalaisia. Jodl korosti Leningradin kukistamisen hyötyjä, pehmentäen kuitenkin sanomaansa lausumalla, että hänellä ei ollut mitään vaatimuksia suomalaisille.

Jodl tiesi suomalaiset itsepäisiksi, kun kaksi Keitelin kirjettä ja nälänhädällä uhkaaminenkaan eivät olleet tehonneet. Lisäksi Yhdysvallat oli vähää aikaisemmin informoinut Suomen hallitusta Stalinin halukkuudesta erillisrauhaan, mikä sekin on saattanut hillitä saksalaista kärjistämästä tilannetta.

OKW:n yleisesikunnan päällikkö Kenraali Jodl Päämajassa Mannerheimin vieraana. Saksalaiskenraali esitteli aamuisin sotatilanteen Hitlerille.

Mannerheim torjui Jodlin ajatuksen Leningradinvastaisista toimista, mutta valitsi sanansa taitavasti, osin jopa epärehellisesti. Hän antoi saksalaisen ymmärtää hyökkäyksen Kannaksella jatkuvan, vaikka se oli käytännössä jo päättynyt. Kaksi päivää aikaisemmin 4.D oli jo saanut käskyn poistua Kannakselta ja muita joukkoja seurasi perässä. Paine Leningradia kohtaan keveni.

Jodlille kuitenkin luvattiin, että suomalaiset alkaisivat valmistella hyökkäystä 10km päässä olevalle Mustaojalle. Tosin tälle asetettiin mahdoton ehto, että saksalaiset vastavuoroisesti etenisivät 50km matkan Nevalle.

Sotatieteen laitos - Jatkosodan historia, osa 2 - s268

Ylipäällikkö alkoi siirtää joukkoja Itä-Karjalan rintamalle ---- Syyskuun 2. päivänä Päämaja antoi käskyn 4.D välittömästä irrottamisesta ja siirrosta Laatokan pohjoispuolelle Ylipäällikön käytettäväksi. Eräiden pienempien lähinnä kenttätykistö- ja linnoitusjoukkojen irrottamisen jälkeen 8.Divisioona sai 27.9.1941 käskyn siirrosta Itä-Karjalaan Ylipäällikön reserviksi. Kannaksen joukkojen 1.10.1941 käskettyyn uudelleenjärjestelyyn liittyen II AKE ja siihen liitetyt armeijakuntajoukot saivat käskyn siirtymisestä Itä-Karjalaan.

Mauno Jokipii, Ohto Manninen (Sotahistoriallinen aikakauskirja, 24/2005) - "Leningradin saarto: Saksan ja Suomen tavoitteet" - s268

Keskustelussa [kenraali Jodlin kanssa] Mannerheim Waldenin tukemana selitti aikaisemman kantansa mukaisesti, että "jatkamme etenemistä linnoitetulle vyöhykkeelle asti, jotta vihollinen luulisi jatkuvan offensiivin olevan kysymyksessä”.

Jodlin vierailupäivän aamuna, 4. syyskuuta 1941, Suomen armeija oli aloittanut suuren operaation Itä-Karjalan valtaamiseksi ja tämä oli sitonut suomalaisten voimat. Offensiivi antoi suomalaisille sotilaallisesti ymmärrettävät perusteet kieltäytyä Leningradinvastaisista sotatoimista, vaikka Jodl epäilemättä ymmärsikin kieltäytymisen johtuvan poliittisista syistä, minkä seikan hän oli itse tuonut esiin Päämajassa. Pian tämän jälkeen Hitler päätti, että Saksan päähyökkäyksen painopiste olisi Moskovan suunnalla ja panssarijoukkoja alettiin vetää pois Leningradin edustalta.

Saksalaisten toistuvia pyyntöjä

Jodlin käynnin jälkeen Saksan alemman tason sotilaalliset johtajat esittivät useaan otteeseen, että suomalaiset tehostaisivat toimintaansa Leningradin rintamalla, mutta saksalaisten "äänensävy" oli muuttunut vaatimuksista toivomuksiksi.

Syyskuu

Muutama päivä Jodlin jälkeen suomalaisia pyydettiin valmistelemaan hämäystarkoituksessa hyökkäystä myös Syvärillä, jossa Karjalan armeija oli nopean hyökkäyksen jälkeen päätynyt vain 100km päähän Leningradista. Laatokan rannalle Syvärinjoen suuhun oli sijoitettu saksalainen 163.D, joka Berliinin suunnitelmien mukaan olisi hyökännyt kohti Leningradia.

Laguksen panssarit käänsivät selkänsä Leningradille ja suuntasivat kohti pohjoista.

Päämaja ei suostunut saksalaisten ehdotukseen, vaan Laatokan pohjoispuolella operoineen Karjalan armeijan aktiivit sotatoimet suunnattiin toisaalle. Syväriltä irrotettiin 163.D:n vierestä Osasto Lagus ja sen panssarit lähetettiin etenemään pohjoiseen kohti Petroskoita. Kirjaimellisesti poispäin Leningradista.

Berliinistä katsottuna Leningrad oli merkittävä asia ja Petroskoi yhdentekevä. Hitler olikin jo ennen sotaa sanonut alaisilleen Suomesta, että "partneriudesta tulisi vaikea".

Waldemar Erfurth - Suomi sodan myrskyssä 1941-1944 - s67

Syyskuun 9. OKH:n olikin pakko kääntyä Suomen päämajan puoleen ja pyytää suomalaisia Syvärillä suoritetun demonstratiivisen toiminnan avulla lievittämään painetta Laatokan eteläpuolella taistelevan armeijaryhmän alueella. Suomalaiset eivät kuitenkaan katsoneet voivansa tähän suostua, koska kaikki käytettävissä olleet voimat oli tähän aikaan koottu hyökkäysliikkeeseen Petroskoita vastaan.

Saksalaiskomentaja von Leebin näkemys

Syyskuun puolivälissä jo tahmaantunut operaatio Barbarossa oli pysähtynyt Leningradin porteille. Saksan sodanjohto oletti, että mikäli suomalaiset jatkaisivat Karjalan kannaksella kuukauden alussa jo lopettamaansa hyökkäystä, jäljellä olisi enää parin päivän sotatoimet.

Leningradinvastaisia operaatioita johtaneen sotamarsalkka von Leebin mielestä Leningradin kohtalo oli Mannerheimin käsissä.

Markus Kastari - Suomen armeijan toiminta Karjalan linnoitusaluetta vastaan syyskuussa 1941 - s82

Havaittuaan Neuvostoliiton joukkojen siirrot Pohjoisen armeijaryhmän komentaja von Leeb kirjoittikin 15.9.1941 esimiehilleen OKH:iin, että ”jos suomalaiset aloittaisivat taas hyökkäyksensä Kannaksella, Leningradin taistelu voitaisiin ratkaista parissa päivässä".

Lokakuu

Leningradin pommituksiin saksalaiset toivoivat myös suomalaisten osallistuvan huolimatta kaluston vähäisyydestä. Blenheimejä oli tuolloin jäljellä alun toistakymmentä. Todennäköisesti Leningradin pommitustoiveisiin liittyen Hermann Göring lahjoitti kuukauden päivät everstiluutnantti Hermannin kyselyn jälkeen 15 vanhentunutta Dornier pommikonetta Suomelle. Siviiliasutuksen pommittamiseen ei kuitenkaan ryhdytty.

Mauno Jokipii, Ohto Manninen (Sotahistoriallinen Aikakauskirja 25/2006) - Leningradin saarto: Saksan ja Suomen tavoitteet - s291

[Saksan] Pohjoisen Armeijaryhmän operaatiopäällikkö, everstiluutnantti Hermann kysyi 1.10.1941, voisivatko Suomen ilmavoimat osallistua Leningradin pommitukseen. Rajalinjana olisi ollut "Pikku Neva”. Suomalaisten pommikoneita ei Leningradiin liiennyt.

Risto Pajari - Jatkosota ilmassa - s113

Marraskuussa 1941 saatiin niinikään ilmoitus, että valtakunnanmarsalkka Göring antaa Suomen ilmavoimille henkilökohtaisena lahjana 15 Dornier Do 17 Z-konetta sekä niihin 300 tonnia pommeja. ---- Laivue sai tammikuun [1942] loppuun mennessä 14 konetta; viimeinen, erityisesti valokuvauksiin varustettu kone, oli käyttövalmiina helmikuussa.

Dornier 17 Z pommikonetyyppi poistui pian Luftwaffen rintamakäytöstä.

Marraskuu

OKH, Oberkommando des Heeres, pyysi jälleen suomalaisilta aktiivisia sotatoimia, jotka olisivat avustaneet saksalaisia Tihvinässä, jossa saksalaisten asemat olivat alkaneet horjua neuvostohyökkäyksen edessä. Turhaan. "Kädenlyönti Syvärillä" ei suomalaisia kiinnostanut.

Waldemar Erfurth - Suomi sodan myrskyssä 1941-1944 - s69

Venäläiset eivät aikoneet luopua taistelusta Tihvinän itäpuolella, vaan siirtyivät vastaoffensiiviin Armeijaryhmä Nordia vastaan lisäjoukoin, joita osaksi oli irroitettu Karjalan Armeijan edestä. Hallitakseen täten syntyneen vaarallisen tilanteen OKH kääntyi Suomen päämajan puoleen pyytäen, että Karjalan Armeija tehostetulla taistelutoiminnallaan sitoisi rintamassa venäläisiä voimia. Lausuttiin myös se toivomus, että etenemiseen Syvärin eteläpuolelle saks. 163.D:n lisäksi osallistuisi myös suom. 5.D. Pohjoisesta tulevien saksalais-suomalaisten voimien pitäisi - niin pyydettiin - tulla Tihvinässa eteneviä saksalaisia joukkoja vastaan ainakin Ojatti-joelle saakka.

Joulukuu

Vuoden lopulla saksalaiset pyysivät jälleen Suomea toimeenpanemaan sotatoimia, jotka olisivat sitoneet neuvostojoukkoja Karjalan kannaksella. Suomalaiset olivat kuitenkin jo korsuissaan maan alla, minkä saksalaiset toki tiesivät, eikä pyyntöön suostuttu. Rintamatilanne huomioiden saksalaisten pyyntö vaikuttaa oudolta.

Sotatieteen laitos - Suomen Sota 1941-1945 osa 6 - s67

Taistelut [Leningradin ympärillä] jatkuivat kiivaina ja 26.12.1941 Saksan sodanjohto pyysi suomalaisia suorittamaan sitovia hyökkäyksiä Karjalan kannaksella ja harhauttaen toimimaan niin, että venäläisten paine heitä vastaan helpottuisi.

Korsuja rakennettiin pitkäaikaista paikallaanoloa varten.

Kesä 1942

Elokuussa 1942 saksalaiset palasivat asiaan sotamarsalkka Keitelin ehdottaessa 25.8.1942 Berliinissä käyneelle kenraali Heinrichsille Leningradinvastaisia sotatoimia. Tämä kuitenkin torjui saksalaisen ehdotuksen vedoten Sorokan suunnalla alkavaan hyökkäykseen. Tällaista ei kuitenkaan koskaan tullut ja on todennäköistä, että ei ollut aikomustakaan.

Mauno Jokipii, Ohto Manninen (Sotahistoriallinen aikakauskirja 25/2006) - Leningradin saarto: Saksan ja Suomen tavoitteet - s288

Sotamarsalkka Keitel kertoi Saksan päämajassa ---- "Pietari hakataan murskaksi ja hävitetään.” Suomalaisilta toivottiin "rajoitettua apua”. Keitel mainitsi, että vihollinen olisi sidottava ainakin tykistötulella ja sitä paitsi harhautettava iskuosastotoiminnalla. "Joka tapauksessa sotamarsalkka von Manstein toivoo, että operaation alkaessa Suomen rintamalla ryhdytään harhautukseen.”

Kevättalvi 1943

Berliinissä haaveiltiin yhä Leningradinvastaisista sotatoimista, vaikka Saksa oli jo hävinnyt taistelun sekä Leningradista että Stalingradista.

Sotatieteen laitos - Jatkosodan historia osa 4 - s114

Huhtikuussa 1943 Suomi kieltäytyi luovuttamasta lentokenttiään saksalaisten käyttöön Leningradin pommitusta varten.

Leningradiin pidettiin etäisyyttä

Ilmavoimien pommituskielto

Haagin 1907 maasodankäynnin sopimuksen avulla pyrittiin suojelemaan siviilejä. Tuolloin ilma-ase teki vasta tuloaan ja sopimukseen jäi sille porsaanreikä. Sopimus salli kaupunkien pommittamisen, mikäli niillä olisi puolustusaseita.

Tämä mahdollisti siviilien laillisen tappamisen, ja sitä käyttivät hyväkseen kaikki suurvallat:

Iso-Britannia,

Japani,

Neuvostoliitto,

Saksa ja

Yhdysvallat

Winston Churchillin mukaan saksalaiseen siviiliväestöön kohdennetuissa pommituksissa oli kyse RAF:n omien periaatteiden ”hieman laveammasta tulkinnasta”.

Neuvostoliitto oli pommittanut Talvisodan ensimmäisenä päivänä mm Helsinkiä, jolloin lähes sata ihmistä sai surmansa. Parisen viikkoa tämän jälkeen, joulukuussa 1939, Suomen ilmavoimat antoi yksikäsitteisen käskyn "Kaupunkeja ei saa pommittaa". Tällä käskyllä Suomi otti selvän eron suurvaltojen ilmasodankäyntiin. Jatkosodan alussa kesällä 1941 vielä erikseen muistutettiin, että "Siviiliväkeä ei saa pommittaa". (Lue lisää)

Kaupunkien pommituskielto 1939 - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Siviilien pommituskielto kesällä 1941 - Kuva Seppo Jyrkinen, vapaasti käytettävissä.

Pommituskiellon lisäksi ilmavoimien esikunta rajasi kesäkuussa 1941 Leningradin alueen pois pommikoneiden (LeR4) normaalista toiminta-alueesta. Sodan aikana suomalaiset pommittivat muutamaan otteeseen Leningradin sotilaskenttiä; suurin pommitus tapahtui talvella 1944 noin 20 koneella.

Mauno Jokipii, Ohto Manninen (Sotahistoriallinen Aikakauskirja 25/2006) - Leningradin saarto: Saksan ja Suomen tavoitteet - s291

Sodan sytyttyä kenraali Lundqvist käski kesäkuun lopulla LentoR 4:lle (ainoalle pommituslentorykmentille) toiminnan eturajaksi Kannaksella linjan Terijoki-valtakunnan entinen raja-Laatokan Saunasaari. Myöhempien muutoksienkin jälkeen raja oli aina Leningradin pohjoispuolella.

Rintamalinja jäädytettiin

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun kenraali Jodl oli käynyt Päämajassa patistelemassa suomalaisia jatkamaan operaatiota, Mannerheim piti Terijoen upseerikerholla alaisilleen puhuttelun. Hän kielsi ylittämästä saavutettuja asemia edes rintamalinjan lyhentämisen nimissä. Pikkutarkaksi tiedetty ylipäällikkö alleviivasi asian ehdottomuutta määräämällä armeijakunnan komentajan, kenraaliluutnantti Oeschin valvomaan, että rintamakenraalit myös noudattaisivat hänen käskyään.

Novikovin huvila toimi mm Terijoen upseerikehona. Väitteiden mukaan O.W. Kuusisen kansanahllitus olisi kokoontunut siellä Talvisodan aikana.

Hyökkäysvaiheen pysähdyttyä Kannaksen joukkojen yleisimmäksi toimeksi tuli vartiopalveluksen lisäksi kortin peluu maanalaisissa korsuissa. Sotilaallisia operaatioita suomalaiset eivät aloittaneet syksyn 1941 ja kesän 1944 välillä.

Olli Vehviläinen - Jatkosodan kujanjuoksu - s44

Sotamarsalkka Mannerheim ---- piti 17.9.1941 Terijoen upseerikerholla IV armeijakunnan upseereille puhuttelun, jossa hän korosti, että Karjalan kannaksella vuoden 1939 rajan tienoilla saavutettu linja oli lyhyin mahdollinen. Kun sille nyt asetuttiin puolustukseen, hän velvoitti armeijakunnan komentajan kenraaliluutnantti K.L.Oeshin huolehtimaan siitä, että alijohtajat eivät edes asemien parantamista tekosyynä käyttäen ylitä saavutettua linjaa. Karjalan kannaksella oli yhteensä 7 suomalaista divisioonaa ja riittävä ylivoima hyökkäykseen olisi siten ollut olemassa.

Kastari Markus - Suomen armeijan toiminta Karjalan linnoitusaluetta vastaan syyskuussa 1941 - s46

Suomen armeijan miesvahvuus linnoitusalueen läheisyydessä oli näin ollen yli kaksinkertainen Karjalan linnoitusalueella oleviin neuvostoliittolaisiin joukkoihin verrattuna. Laskettaessa vielä syyskuun alussa Kannaksella taaempana reservissä ollut 8. divisioona mukaan suomalaisten kokonaisvoimaan miesylivoima oli [syksyllä 1941] noin 2,5-kertainen.

Kenttätykistö ei yltänyt Leningradiin

Suomen armeijan kauaskantoisin kenttätykkimalli, 155 K/17, pystyi ampumaan noin 17km päähän ja asemat sijaitsivat useita kilometrejä etulinjan takana. Leningradin keskustaan oli etulinjasta matkaa yli 30km.

Raskas kenttätykki 155 K/17. Valtaosa armeijan tykkikalustosta oli peräisin 1. Maailmansodan ajoilta tai 1800-luvulta.

Suomalaiset saivat syksyllä 1941 sotasaaliiksi muutaman 180mm rautatietykin, joiden suurin kantama oli 38km. Niillä ammuttiin Suomenlahden meriliikennettä ja linnoituksia, mutta ei siviiliasutusta. Tykkejä käytettiin myös Laatokan pohjoispuolella. Arkistolaitoksessa on digitoidut sotapäiväkirjat, jotka saa luettavaksi hakutermillä "rautatiepatteri". (Lue lisää)

Suurempia 305mm rautatietykkejä 50km ampumaetäisyydellä ei käytetty lainkaan sodan aikana. Saksalaisten ehdottaessa tykkien siirtämistä rintamalle, heille selitettiin, että rautatiesillat eivät kestäisi niiden painoa. Tosin olivat ne sillat Välirauhan aikana kestäneet, kun Neuvostoliitto oli kuljettanut tykkivaunut Hankoon. Ja yhden sillan vahvistamisen jälkeen kestivät myös sodan jälkeen, kun ne kuljetettiin takaisin Neuvostoliittoon.

Paasikiven puhe

Syksyllä 1941 oli alkanut näyttää siltä, että saksalaiset saattaisivat tosiaan onnistua valtaamaan Leningradin. Se olisi ollut tuolloin merkittävä tapahtuma, ja myös Suomessa siihen valmistauduttiin.

Oikea henkilö Leningradin valloituksesta kertomiseen olisi ollut presidentti tai ylipäällikkö. Puheen laati kuitenkin Paasikivi, joka oli arvostettu, mutta syrjässä poliittisesta elämästä. Muodollisesti hän oli tuolloin "tavallinen kansalainen".

Paasikiven laatima teksti oli vakavamielinen ja olisi sopinut pikemminkin hautajaisiin kuin sotasankareitten riemujuhliin.

Max Jakobson - Väkivallan vuodet - s330

25.10.1941 Yleisradion ohjelmapäällikkö tohtori Ilmari Heikinheimo pyysi Paasikiveä valmistelemaan puheen lähetettäväksi heti Leningradin kukistumisen jälkeen. ---- Paasikiven teksti on kauttaaltaan sävyltään maltillinen ja asiallinen. Minkäänlaista voitonriemua hän ei tuo siinä julki eikä ylistä Hitleriä ja hänen saavutuksiaan. Suomalaisten ja saksalaisten aseveljeydestä ei ole sanakaan.

Laatokan laivasto-osasto

Neuvostoliiton Laatokan laivastolla oli 1942 musertava ylivoima suomalaisiin nähden: se käsitti 20 tykkivenettä ja 30 raivaajaa. Suomalaisilla oli yksi 47mm tykillä aseistettu rahtialus Aunus ja jokunen hinaaja. Päämaja ei pitänyt laivaston rakentamista tärkeänä ja ainoastaan moottoritorpedovene Sisu siirrettiin Laatokalle. Vene oli kuitenkin niin huonokuntoinen, että sitä ei otettu lainkaan käyttöön, vaan jätettiin telakalle jo keväällä 1942.

Saksalainen Siebel-lautta Laatokalla. Rautateitse osissa kuljetettavia lauttoja rakennettiin alkuaan Englantiin tehtävää maihinnousua varten.

Poliittista asetelmaa ymmärtämätön Laatokan Rannikkopuolustuksen komentaja eversti Järvinen närkästyi Päämajan välinpitämättömyydestä. Hän päätti ehdottaa saksalaisia laivastovoimia Laatokalle kertoen ajatuksestaan Päämajan ohittaen suoraan yhteysupseeri Talvelalle Berliiniin. Päämajan ohittamisessa mentiin lähelle maanpetosta.

Saksalaisten hyväksyttyä ajatuksen, Laatokan Rannikkoprikaatin alaisuuteen muodostettiin Laivasto-osasto K, johon kuului parisenkymmentä Siebel-lauttaa, 4 italialaista MAS moottoritorpedovenettä ja telakalle romuttumaan jätetty torpedovene Sisu. Suomalaiset tarjosivat osastolle Sortanlahdessa satamapalvelut, mutta eivät osallistuneet itse sodankäyntiin. Pitivät myös pimennossa suomalaiset laivurit, jotka tunsivat vesialueet hiekkasärkkineen ja jotkut olivat ennen vuotta 1917 jopa käyneet silloisessa Pietarissa.

Osasto upotti yhden venäläisaluksen ja vaurioitti paria proomua. Hyökkäys Suhon saarelle oli irvokasta ihmishenkien tuhlaamista; laivasto-osasto oli määrätty poistumaan Laatokalta jo ennen hyökkäystä.

Karjalainen Mikko - Ajatuksista operaatioiksi - s221, s222

Eversti Järvisen ajatukset ---- "Omia aluksia koskeva suunnitelma tulee nyt uudelleen tarkistettavaksi ---- Oikein tässä naurattaa niitten herrojen meiningit. He katsovat, että yksistään heillä on sotakokemusta ja muitten ajatukset ovat vaan paljasta ilmaa. Nyt tulee sivusta aivan objektiivinen herra itse Iso Aatu, joka hyväksyy vähän kokemusta omaavienkin mielipiteitä ja panee toisille oikein tuulta purjeisiin."

Waldemar Erfurth - Suomi sodan myrskyssä 1941-1944 - s114

Suomen päämaja ei tuntenut mitään vastuuta "Klabauterman"-toiminnasta [Siebel-lautat] ja piti itseään täysin syrjässä veneiden taktillisesta käytöstä. Kun osanottajapuolet ennen suunnitelman hyväksymistä eivät siitä olleet tiedustelleet päämajan mielipidettä, tyytyi päämaja nyt vain asettamaan tarvittavat suomalaiset laitteet suurpiirteisesti vieraiden käytettäväksi. Päämajan toimeksiannosta Laatokan rannikkoprikaatin komentaja, eversti Järvinen toimi vierasisännän tehtävissä Sortanlahdessa.

Suomen armeija kevensi painetta Kannaksella

Aktiivin hyökkäysvaiheen lopulla syksyllä 1941 Karjalan kannaksella oli enimmillään 8 suomalaista divisioonaa, mutta niistä 2 siirrettiin Laatokan pohjoispuolelle jo syksyllä. Sittemmin 12.D lakkautettiin. Maaliskuussa 1942 divisioonia oli enää neljä.

Välirauhan lopulla kesällä 1941 Neuvostoliitolla oli ollut Karjalan kannaksen rintamalohkolla 7 divisioonaa, mutta vuoden 1944 maaliskuussa ainoastaan 3 divisioonaa. Moskovan silmissä asemasotaan asettunut Suomi ei ollut uhka Leningradille.

Jukka Kulomaa (Sotahistoriallinen aikakauskirja 34/2014) - Karjalan linnoitusalue Leningradin suojana ja suomalaisten sotilaallisissa suunnitelmissa - s106, s107

[Neuvostonäkemys:] Vuonna 1942, jolloin oli vielä varauduttu suomalaisten tai saksalaisten uuteen hyökkäykseen, 23. Armeijaan oli kuulunut enimmillään kuusi jalkaväkidivisioonaa ja yksi prikaati. Kun uhan sittemmin arvioitiin väistyneen, yhtymiä irrotettiin muille rintamille tai reserviksi ja vastuu puolustuksesta jäi aiempaa enemmän linnoitusjoukoille. Pääosan elokuun 1943 ja huhtikuun 1944 välisestä ajasta 23. Armeijaan kuului vain kolme divisioonaa. Se oli vähemmän kuin kymmenesosa Leningradin Rintaman kaikista yhtymistä – jakson lopulla vain vajaa kahdeskymmenesosa.

Neuvostojoukkoja siirrettiin pois Suomenvastaiselta rintamalta myös muilla rintamanosilla. Maaselän kannaksella neuvostojoukkojen vahvuus 1942 oli 67.000 mistä, mutta se pieneni 35.000 mieheen. Laatokan pohjoispuolella oli kehitys samansuuntainen.

Berliini oli useasti toivonut suomalaisten lisäävän painetta Leningradia kohtaan, mutta Suomen Päämaja toimi päinvastoin ja vähensi sitä. Tämä antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden siirtää joukkoja Stalingradin taisteluitten aikaan pois Suomenvastaiselta rintamalta.

Sotatieteen laitos - Jatkosodan historia osa 4 - s113

Neuvostoliitto siirsi syksyllä ja talvella 1942-1943 joukkojaan - kuusi divisioonaa ja neljä prikaatia - Suomen suunnasta Saksan vastaiselle rintamalle.

Miksi Leningrad jätettiin rauhaan?

Aktiivit sotatoimet päättyivät syksyllä 1941 kun Suomen armeija oli saavuttanut Päämajan 31. elokuuta antamat tavoitteet: lyhyin linja vanhan rajan tuntumassa. Kaksi päivää käskyn antamisen jälkeen 4.D määrättiin välittömästi irrotettavaksi ja siirrettäväksi Laatokan pohjoispuolelle ja seuraavassa kuussa sitä seurasi 8.D ja lopulta koko II armeijakunta. Joukkojen vähentäminen aloitettiin ilman, että olisi edes yritetty tunkeutua Leningradin puolustusvyöhykkeelle.

Lähdekirjallisuudessa esitetään useita olettamuksia Suomen armeijan pysähtymisen syistä.

Pitkän tähtäimen poliittiset syyt?

Venäjä / Neuvostoliitto tulisi aina olemaan Suomen itäinen naapuri riippumatta siitä, kukistuisiko Stalinin hallinto vaiko ei. Venäjän kansan tarpeetonta vahingoittamista oli syytä välttää, jotta seuraavat sukupolvet saisivat elää rauhassa. Mannerheim kysyi Erfurthilta elokuussa 1941: "Miten saksalaiset aikovat menetellä Pietarin suhteen?" Ehrfurthin vastattua, että saksalaiset aikovat hävittää kaupungin, tämä oli todennut, että "Silloin venäläiset rakentavat taas uuden Pietarin".

Suomen armeijan tappiot?

Kannaksella taistelleitten joukko-osastojen (2.D, 4.D, 8.D, 10,D, 12.D, 15.D, 18.D, 19.D) yhteenlasketut tappiot kaatuneina ja haavoittuneina elokuun loppuun mennessä olivat olleet 19.000 miestä, noin 15%. Joukkojen määrä syyskuun alussa ennen siirtoja Laatokan pohjoispuolelle oli 140.000 miestä. Miestappiot eivät olleet ratkaisevia joukkojen taisteluvoimalle liki puolen miljoonan miehen armeijassa.

Leningradin puolustus?

Suomenpuoleisella osalla Leningradia puolusti syksyllä 23. Armeijan 53.000 miestä, mikä oli reilu kolmannes suomalaisten miesmäärästä. Linnoituslaitteet olivat pääosin 1. Maailmansodan aikuisia ja suomalaiset olivat kesällä 1941 murtaneet linnoitusjärjestelmiä mm Ilmeen, Tyrjän, Kirjasalon, Mainilan, Lempäälänjärven sekä Valkeasaaren seuduilla. Lisäksi Erfurth suoraan yllytti pyytämään Saksalta ilmatukea ja Göring peräti lahjoitti pommikoneita Suomelle. Muutamaa vuotta myöhemmin kesällä 1944 lento-osasto Kuhlmey antoi suomalaisille kaivattua tukea.

Ulkopoliittiset syyt?

Syksyllä 1941 USA ei ollut mukana sodassa ja Saksan ainoa läntinen vihollinen Euroopassa oli saarelleen ajettu Iso-Britannia. Tuon hetken maailmankuvassa läsnäoleva Saksa oli kiistaton mahtitekijä Euroopassa. Helsingin näkökulmasta katsottuna se oli ylivoimaisesti tärkeämpi, kuin länsivaltain mielipiteet. Valtaosa oletti Saksan musertavan Stalinin hallinnon, mitä mielikuvaa vielä voimistivat neuvostoarmeijan kärsimät suunnattomat tappiot.

Leningrad ei myöskään ollut tärkeä sen paremmin Lontoolle kuin Washingtonillekaan.

Saksalaiset hoitakoot itse?

Saksalaiset olivat suunnitelleet sotaretkensä suomalaisia kuulematta. Ennen Jatkosotaa Heinrichs oli kertonut saksalaisille, että Suomi ei tulisi osallistumaan Leningradinvastaisiin sotatoimiin. Myöhemmin syksyllä saksalaiset saivat kymmenkunta kielteistä vastausta ehdotuksiinsa. Suomi toteutti ennen sotaa annetut lupauksensa, mutta ei suostunut merkittäviin saksalaisten lisätoiveisiin. Mannerheim seurasi tappioilmoituksia päivittäin ja halusi välttää turhia menetyksiä, vaikka sotatoimet olisivat onnistuneetkin.

Kortinpeluu ja piirittäminen ovat eri asioita.