Talvisodan jälkeen alkoi olemassaolon kamppailu Neuvostoliiton painostuksessa ja Iso-Britannian kuristusotteessa sekä toisaalta Saksan himmeiden viestien valossa.
Suomi oli neljämiljoonainen kansa, jolla oli vain marginaalinen merkitys suurvaltain maailmankuvassa. Ahdingossa eläneen pienen maan oli pelattava ringeten säännöillä kaukalossa, jossa suuremmat pelasivat lätkää.
Enson tehdasalue ryöstettiin Suomelta
Enson tehdasaluetta Jatkosodan aikana.
Talvisodan jälkeistä rajalinjaa maastossa määritettäessä, Enson kohdalla rajalinjaan tehtiin neuvostoliittolaisten vaatimuksesta mutka, joka jätti Enson tehdasalueen Neuvostoliiton puolelle.
Neuvostoliiton politiikkana oli vahvemman oikeuteen pohjautuva Suomen taloudellinen ryöstö.
Lähteet:
Erkki Maasalo: "Päämäärä ennen mainetta. Rolf Witting Jatkosodan ulkoministerinä 1940-1943", s114:
Ensimmäisiä ongelmia oli Enson tehdasyhteisön siirtämisessä Neuvostoliitolle. Tehtaat eivät olleet yksiselitteisesti luovutettavaksi määrätyllä alueella. Ei riittänyt, että alue ja tehdas sitkeiden neuvottelujen jälkeen luovutettiin, vaan lisäksi tuli vaatimukset Enson ja muiden teollisuuslaitosten "korvauksista", jotka olivat aiheutuneet sodasta. Neuvostoliitto edellytti kaikkiaan 93.722.000 ruplan korvausta luovutettavilla alueilla tuhoutuneesta omaisuudesta eli 1.171.525.000 mk.
Pohjoismaiden puolustusliitto kiellettiin
Ruotsalainen vapaaehtoinen Torniossa tammikuussa 1940.
Välittömästi Talvisodan jälkeen Suomi, Norja ja Ruotsi alkoivat suunnitella yhteistä puolustusta. Neuvostoliiton virallinen uutistoimisto Tass kuitenkin ilmoitti 20.3.1940 pitävänsä Pohjoismaista puolustusliittoa rauhansopimuksen vastaisena, mikä sai pikkuvaltiot luopumaan hankkeesta.
Rauhansopimuksessa Suomi sitoutui olemaan liittymästä Neuvostoliittoa vastaan suunnattuihin liittoihin, mutta puolustusliitoista ei ollut mainintaa.
Neuvostoliitto halusi ylläpitää Molotov-Ribbentrop sopimuksen mukaista asetelmaa, jossa Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin, ja Norja ja Ruotsi puolestaan Saksan etupiiriin. Moskovan intressissä oli pitää Suomen yksin, erossa muista Pohjoismaista. (Barbarossan kontekstissa Saksalla oli sama intressi)
Lähteet:
Ulkoasiainministeriön julkaisuja: "Suomen sinivalkoinen kirja 2", s57:
Tassin toimisto on valtuutettu ilmoittamaan, että nämä tiedot Neuvostoliiton kannasta eivät vastaa todellisuutta, sillä – kuten Norjan suurkäräjien puhemiehen Hambron tunnetusta maaliskuun 14 päivänä pidetystä Neuvostoliittoa kohtaan vihamielisestä puheesta käy ilmi – tällainen liitto olisi suunnattu Neuvostoliittoa vastaan, ja se olisi täydellisesti ristiriidassa Neuvostoliiton ja Suomen välillä maaliskuun 12 päivänä solmitun rauhansopimuksen kanssa.
Ulkoasiainministeriön julkaisuja: "Suomen sinivalkoinen kirja 2", s57-58:
Tukholma 20.03.1940 (STT). Tassin julkaiseman lausunnon johdosta, joka koski puheena ollutta Ruotsin, Suomen ja Norjan puolustusliittoa, on ulkoministeri Günther TT:lle huomauttanut, ettei mainitussa tiedonannossa ilmaistu käsitys liiton tarkoitusperästä vastaa todellisuutta, vaan perustuu väärinkäsitykseen. Ei nimittäin saata olla puhettakaan muusta kuin pelkästään puolustusliitosta, joka tähtää yhteiseen esiintymiseen hyökkääjää vastaan.
Finlex: www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/..., 3 Artikla:
Molemmat Sopimuspuolet sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toistansa vastaan ja olemaan tekemättä mitään liittoja tai osallistumasta koalitio-liittymiin, jotka ovat suunnatut jompaakumpaa sopimuspuolta vastaan.
Talvisodan jälkeiset "sotakorvaukset"
Veturi n:o 752 Maaskolan ratapihalla Viipurissa 1930-luvulla. – Kuva: Lappeenrannan museot, Wiipuri-museon kokoelma.
Talvisodan rauhansopimuksessa sovittiin, että luovutettavalla alueella ei hävitettäisi infrastruktuuria eikä muutakaan kiinteää omaisuutta.
Sodan jälkeen Neuvostoliitto kuitenkin vaati itselleen luovutetun alueen pinta-alan mukaisen %-osuuden verran rautatiekalustoa Suomesta huomioimatta sota-ajan menetyksiä. Syksyllä 1939 Suomessa oli ollut 779 veturia, joista sodassa oli tuhoutunut 237. Itään matkasi 75 veturia ja 2.000 rautatievaunua. Tämän lisäksi henkilöautoja, kuorma-autoja, 78 erilaista alusta ja 267 proomua sekä runsaasti ennen sotaa alueelta pois vietyjä teollisuuslaitteistoja.
Rauhansopimuksessa ei ollut mainintaa irtaimen omaisuuden luovutuksesta Neuvostoliitolle kuten ei myöskään sodan aikana pois viedyistä teollisuuslaitteista. Siinä mainittiin ainoastaan omaisuuden tuhoamisesta pidättäytyminen rauhansopimuksen jälkeen. Neuvostoliiton politiikkana oli taloudellinen ryöstö.
Lähteet:
Osmo Hyytiä: "Karjalais-Suomalainen Neuvostotasavalta 1940-1956", s29-30:
Rauhansopimukseen liittyneen pöytäkirjan 6. kohdan mukaan "sotajoukkoja valtakunnan rajan toiselle puolelle siirrettäessä taloudellisia laitoksia - varjeltaisiin vahingolta ja hävitykseltä." Neuvostohallitus tulkitsi asian niin, että myös sodan aikana poisviety tai hävitetty omaisuus oli palautettava tai korvattava. - - - Suomalaisten selvityksissä ilmeni, että jo joulukuun alussa 1939 lähellä rintamalinjoja olevat paperi- ja selluloosakoneet oli pysäytetty ja niiden koneet evakuoitu turvallisempaan paikkaan. Tuotantolaitosten koneiden ja laitteiden evakuointia oli jatkettu koko sodan ajan. Viimeksi helmikuun lopulla oli pysäytetty Enson tehtaat ja aloitettu koneiden evakuointi. - - - Osa korvattavista koneista ja laitteista oli tuhoutunut Neuvostoliiton ilmavoimien pommituksissa. - - - Neuvostoliitto nosti asiasta suuren hälyn. Pravda syytti 7.5.1940 laajassa ja kiivassävyisessä kirjoituksessa Suomea rauhansopimuksen rikkomisesta. Suomen oli nopeasti taivuttava ja palautettava kymmenien tuotantolaitosten koneet ja muu omaisuus.
Finlex: www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/... sopimusteksti vuodelta 1940:
Asetus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välisen rauhansopimuksen voimaansaattamisesta. - 6. Kummankin sopimuspuolen päällystö sitoutuu sotajoukkoja valtakunnanrajan toiselle puolelle siirrettäessä ryhtymään toiselle sopimuspuolelle luovutettavissa kaupungeissa ja paikkakunnilla tarpeellisiin toimenpiteisiin niiden vahingoittumattomina säilymistä varten sekä ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotta kaupunkeja, paikkakuntia, puolustus- ja taloudellisia laitoksia (siltoja, patoja, lentokenttiä, kasarmeja, varastoja, rautatiesolmukohtia, teollisuuslaitoksia, lennätintä, sähköasemia) varjeltaisiin vahingolta ja hävitykseltä.
Iso-Britannia katkaisi merenkulun
Amerikkalainen S/S Argosy lastaa selluloosaa Viipurin satamassa 1930-luvulla. – Kuva: Lappeenrannan museot, Wiipuri-museon kokoelmat.
Huhtikuun 6. päivä alivaltiosihteeri Charles Hambro MEW:stä (Ministery of Economic Warfare) saapui Suomeen esittäen seuraavana päivänä varsinaista sotakauppasopimusta edeltävää sopimusta Suomen kanssa. Pääministeri Ryti hyväksyi sen heti seuraavana päivänä ja Suomi oli asettumassa brittien rintamaan Saksaa vastaan.
Saksan hyökättyä Norjaan huhtikuussa 1940 britit katkaisivat kaikki kulkuyhteydet Pohjoismaihin ja myös Suomen merenkulku valtamerien taakse pysähtyi. Reilua viikkoa myöhemmin, 18.4.1940, he irtisanoivat huhtikuun 7. päivä tekemänsä ehdotuksen sopimuksesta huolimatta siitä, että Suomi oli sen jo ehtinyt hyväksyä.
Meriliikenteen katkaiseminen brittilaivaston toimesta oli sotatoimi Suomea vastaan. Lontoo kertoi jälleen Moskovalle, että se ei välittänyt Suomen, kuten ei muidenkaan eurooppalaisvaltioiden, kohtalosta.
Lähteet:
Mauno Jokipii: "Jatkosodan synty", s53:
Hambron [alivaltiosihteeri Charles Hambro, Ministry of Economic Warfare] raporttia näistä asioista 7.4.1940 pidettiin suomalaisten taholta ehdotuksena väliaikaisesta kauppasopimuksesta, kunnes vakinainen sotakauppasopimus saataisiin aikaan. Ryti ilmoitti vastausnootissaan 8.4.1940 suomalaisten hyväksyvän Englannin järjestelyt ja nimitti ehdotetun sekakomitean puheenjohtajaksi pankinjohtaja Henrik Ramsayn.
Ilkka Seppinen: "Suomen ulkomaankaupan ehdot 1939-1944", s51:
Norjan sodan alettua 9.4.1940 Englannin hallitus katkaisi heti kaikki kaupalliset ja kulkuyhteydet Skandinaviaan. Saman saarron takana oli myös Suomi. Sotakauppasopimusta koskenut asia ei kuitenkaan rauennut samalla, olihan sillä poliittista merkitystä. Silti Englannin hallitus peruutti 18.4.1940 Hambron kirjelmässä mainitut periaatteet.
Jukka Nevakivi: "Ystävistä vihollisiksi", s19-20:
Ranskan antautumisen jälkeen toteutettu merisaartomääräysten tiukentaminen riisti vastaavasti Suomelta ja Ruotsilta loputkin taloudellisesta liikkumavapaudesta. Heinäkuun lopussa 1940 voimaan saatettu mannermaansulkemus edusti totaalisuudessaan laivastoministeriön johdosta pääministerin paikalle siirtyneen Winston Churchillin sotapolitiikkaa.
Mikko Uola: "Eritahtiset aseveljet", s247-248:
Toisin sanoen britit pyrkivät jo kesällä liikennerajoituksia määräämällä ajamaan Suomen Saksan (ja Neuvostoliiton) syliin ennen kuin oli olemassa mitään merkkejä Saksan Suomea kohtaan osoittamasta kiinnostuksesta. Brittien kannalta Suomi oli "pettänyt" länsivallat tekemällä maaliskuussa rauhan ja viemällä niiltä tekosyyn pureutua Ruotsin malmikentille.
Lontoo salli liikenteen omassa kontrollissaan
Puolueettomien maiden aluksien kylkiin maalattiin monta metriä korkeita lipunkuvia. – Kuva: Kurt Illiminsky, Välirauhan aika, Suomen merimuseo.
Kesäkuussa 1940, Norjan sodan päätyttyä, Iso-Britannia salli aiemmin katkaisemansa Suomen ulkomaankaupan Liinahamarin kautta, mutta kontrolloivat sitä purjehduslupien avulla. Eivätkä he pitäneet kiirettä lupien myöntämisen kanssa. Suomalaiset joutuivat pyytämään USA:n kauppansa luvat sekä Iso-Britanniasta, että Saksasta.
Iso-Britannia kohteli Suomea vahvemman oikeuksilla, aivan kuten Saksa ja Neuvostoliittokin.
Kansainvälisten sopimusten vastaisen merisaarron tavoitteena oli pakottaa mannermaan valtiot lisäämään kauppaa Saksan kanssa ja kuluttamaan sen rajallisia varantoja, etenkin polttoaineita.
Lähteet:
Erkki Maasalo: "Päämäärä ennen mainetta. Rolf Witting Jatkosodan ulkoministerinä 1940-1943", s113:
Saksan Moskovan-lähettiläs Fridrich Werner von Schulenburg tiedotti 27.7.1940 Berliiniin, että Neuvostoliitto kiristi otettaan Suomesta. Samaan aikaan myös englantilaiset kiristivät pantaa Suomen ympärillä. Iso-Britannia oli myöntänyt vain kaksi purjehduslupaa bensiinille ja alumiinille USA:sta.
Janne Nokki: "Pohjolan Klondyke. Tullitoimintaa ja ulkomaankauppaa Petsamossa 1940-1941", s24:
Jokainen alus tarvitsi niiltä [Englanti ja Saksa] purjehdusluvan (navicert). Riippuen tilanteesta ja lastin laadusta alukset saivat usein odottaa kuukausikaupalla jommankumman lähtölupaa. - - - Englanti vaati jo aikaisessa vaiheessa suomalaista tonnistoa käyttöönsä vastapalvelukseksi purjehduslupien myöntämisestä. Tehostaakseen vaatimustaan se viivytteli lupien myöntämisessä. - - - Suomella oli käytettävissä Tanskan salmien miinasulun ulkopuolella 66 alusta, joista peräti 55 laivaa oli Petsamon liikenteessä.
Petsamon nikkeli oli brittien pelinappula
Malmissa oli nikkeliä noin 4%, mistä jalostetussa mattessa nikkelin osuus oli noin 50%.
Englannin "nikkelidiplomatia" alkoi kesäkuussa 1940, kaksi kuukautta ennen kuin Saksa alkoi lähentyä Suomea Veltjensin asekauppojen muodossa. Se yllytti Neuvostoliittoa painostamaan Suomea Petsamon nikkeliasiassa, vaikka kaivoksen toiminta ei ollut vielä edes käynnistynyt.
Neuvostoliitolle britit kertoivat, että he suostuisivat kaivosoikeuksien siirtämiseen Neuvostoliitolle. Suomelle he kuitenkin kertoivat täysin päinvastaista, joten suomalaiset eivät Moskovan vaatimuksiin suostuneet. Tämä sai Neuvostoliiton koventamaan painostustaan Suomea kohtaan ja Paasikivi sai Moskovassa kuulla asiasta lukemattomia kertoja Välirauhan aikana.
Norjan miehittänyt Saksan armeija oli alle 10km päässä nikkelikaivoksesta ja sen oma tuotanto kattoi vain 5% tarpeesta. Oli selviö, että he saisivat nikkelinsä Petsamosta, joko hyvällä tai pahalla. Iso-Britannia halusi rikkoa Saksan ja Neuvostoliiton välit yllyttämällä Stalinia aggressiiviseen suomenpolitiikkaan.
Lähteet:
Esko Vuorisjärvi: "Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939-1944", s76:
Cripps [Iso-Britannian Moskovan -lähettiläs] oli saanut ensimmäiset ohjeensa laskea liikkeelle huhu siitä, että saksalaiset vaativat Petsamon nikkelikonsessiota, jo kesäkuun 22.6.1940 päivänä...
Ulkoasiainministeriön julkaisuja: "Suomen sinivalkoinen kirja 2", s69:
SÄHKE MOSKOVAN-LÄHETYSTÖLTÄ ULKOASIAINMINISTERIÖLLE 23.6.1940 - Komissaari Molotov sanoi Neuvostoliiton olevan intressoidun sitä lähellä olevasta Petsamon nikkelistä ja kysyi, emmekö antaisi heille konsessiota tai suostuisi siihen, että muodostettaisiin yhteinen yhtiö tai jollain muulla tavalla. - Paasikivi
Esko Vuorisjärvi: "Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939-1944", s76:
Siksi Crippsiä pyydetään nyt tiedustelemaan Neuvostoliiton hallitukselta, olisiko se valmis painostamaan Suomea niin, että koko tuotanto myytäisiinkin venäläisille - - - Käytetyistä asiakirjoista ei ole käynyt ilmi, ehtikö Cripps edes tehdä tiedusteluaan Neuvostoliiton hallitukselle, koska hän sai ohjeiden antamista seuraavana päivänä (28.6.1940) uudet ohjeet peruuttaa koko tiedustelu.
Jukka Nevakivi: "Ystävistä vihollisiksi", s51:
Neuvostoliiton pyrkimys Petsamon nikkelituotannon siirtämiseksi omaan vaikutuspiiriinsä alkoi varsinaisesti ajankohdasta, jolloin saksalaiset saapuivat voitokkaan Norjan-retkensä päätökseksi Ruijaan [kesäkuun lopulla 1940]. Kuten ulkoministeri Molotovin Petsamoa koskevan toivomuksen 23.6.1940 vastaanottanut J.K.Paasikivi uumoili, neuvostohallituksen motiivit olivat yhtä paljon poliittisia kuin taloudellisia.
Esko Vuorisjärvi: "Petsamon nikkeli kansainvälisessä politiikassa 1939-1944", s77:
[Iso-Britannian] Taloudellisen sodankäynnin ministeri Hugh Dalton kertoo nimittäin päiväkirjassaan noista kesä-heinäkuun vaihteen tapahtumista ja toteaa "yllyttäneensä venäläiset vaatimaan osuuttaan" - - - päiväkirjamerkintä on 4.7.1940.
Vahtola & Onnela: "Turjanmeren maa", s537:
Se [brittihallitus] näki, että Petsamon nikkelikysymys saattaisi saada riidan aikaan Neuvostoliiton ja Saksan välillä, mikä heikentäisi Saksaa ja helpottaisi näin brittien asemaa. Toisaalta se saattoi nikkeliasian onnistuneen hoitamisen avulla parantaa omia suhteitaan Neuvostoliittoon, samalla kun sen ensisijainen tavoite estää Petsamon nikkelin joutuminen Saksaan toteutuisi. Tämä vaihtoehto olisi toteutunut Suomen kustannuksella...
Sotatieteen laitos: "Jatkosodan historia 1", s168:
Samaan aikaan Saksan Norjassa olevien joukkojen komentaja von Falkenhorst sai ohjeet, joiden mukaan hänen joukkojensa tuli Neuvostoliiton mahdollisesti hyökätessä Suomeen miehittää Pohjois-Suomi ja Petsamon alue. Tämä suunnitelma laajeni 7.9.1940 päivään syyskuuta mennessä ja sai peitenimen "Renntier".
Ahvenanmaan linnoitteet oli purettava
Talvisodan sytyttyä suomalaiset varustivat Ahvenanmaata, mutta Välirauhan aikana Neuvostoliitto vaati linnoitteet purettaviksi.
Neuvostoliitto esitti 27.6.1940 vaatimuksen Ahvenanmaan demilitarisoinnista. Se vaati suomalaisia poistamaan Ahvenanmaalle rakennetut linnoitteet sekä oikeutta perustaa alueelle konsulaatti. Konsulaattiin tuli 38 työntekijää kun Ruotsin konsulaatissa heitä oli vain kaksi.
Rauhansopimuksessa ei ollut mainintaa Ahvenanmaan demilitarisoinnista. Stalin jatkoi Talvisotaa diplomaattisin asein.
Ahvenenmaa ei ollut minkäänlainen uhka Neuvostoliitolle, mutta sen joutuminen Neuvostoliiton haltuun olisi antanut sille mahdollisuuden katkaista Suomen ulkomaankauppa Ruotsiin ja Saksaan.
Lähteet:
Sotatieteen laitos: "Suomen Sota 1941-45, osa 1", s46:
Ulkoministeri Molotov palasi tähän asiaan yllättäen kesäkuun 27.6.1940 päivänä. Hän ilmoitti Suomen Moskovan lähettiläälle, että Neuvostoliitto edelleen piti tärkeänä Ahvenanmaan linnoittamattomuutta. Saarten varustamisen edellytyksenä taas olisi, että Suomi ja Neuvostoliitto tekisivät sen yhdessä. Neuvostohallitus vetosi siihen,että saaria voitaisiin käyttää sotilaallisena tukikohtana Neuvostoliittoa vastaan. Molotov korosti myös, että Neuvostoliiton intressi Ahvenenmaahan oli tunnustettava vähintään yhtä suureksi kuin Ruotsin.
Sotatieteen laitos: "Suomen Sota 1941-45, osa 1", s47:
Lopullinen sopimus allekirjoitettiin vasta lokakuun 11.11.1940 päivänä. Siinä määrättiin Ahvenanmaa linnoittamattomaksi alueeksi ja Neuvostoliitolle myönnettiin oikeus perustaa konsulaatti saarelle valvomaan määräyksen noudattamista.
Rautatiekuljetukset Hankoon oli sallittava
Neuvostoliittolainen veturi sikäläisine kuljettajineen.
Kesällä 1940 Neuvostoliitto esitti rauhansopimukseen viitaten vaatimuksen, että Suomi sallisi neuvostojoukkojen rautatiekuljetukset itärajalta Hankoon neuvostoliittolaisilla junilla. Samoissa junissa kulkisivat myös joukkojen aseet.
Rauhansopimuksessa tällaisesta ei ollut mainintaa. Aseistetut neuvostojoukot Suomen maaperällä lähellä Helsinkiä ja rautateiden solmukodissa muodostivat Suomelle sotilaallisen uhan. Stalin jatkoi Talvisotaa diplomaattisin asein.
Lähteet:
Silvo Hietanen & al: "Kansakunta sodassa I", s269-270:
Vahvistusta näille epäluuloilleen Suomen johtomiehet saivat, kun Neuvostoliitto ryhtyi esittämään uusia vaatimuksia. Niiden mukaan Suomen tuli myöntää Petsamon nikkelikaivoksen toimilupa Neuvostoliitolle tai perustettavalla suomalais-venäläiselle sekayhtiölle, purkaa Ahvenanmaalla olevat linnoituslaitteet ja sallia Neuvostoliiton sotilasjunien kauttakulku Hankoon. Suomelle oli monta kertaa vakuutettu, että Moskovan rauhansopimus oli ratkaissut kaikki poliittiset kysymykset. Nyt sille esitettiin kymmenen päivän kuluessa kolme vaatimusta, joille rauhansopimuksessa ei ollut perustaa. - - - Hangon kauttakulkuun liittyi merkittävä turvallisuusriski, koska Neuvostoliitto olisi voinut kriisitilanteessa käyttää Hankoon kuljetettavia joukkojaan maan tärkeimpien rautatieristeyksien miehittämiseen.
Ulkoasiainministeriön julkaisuja: "Suomen sinivalkoinen kirja 2", s73:
OTE ULKOASIAINKOMISSARIAATIN 09.07.1940 JÄTTÄMÄN HANGON KAUTTAKULJETUSLIIKENNETTÄ KOSKEVAN SOPIMUSLUONNOKSEN PERUSTELUISTA - - - Tarvittavan määränmaa- ja ilmavoimia, joiden ylläpito Hangon niemimaalla on rauhansopimuksen 12.03.1940 mainitussa artiklassa edellytetty, kuljettamiseen, samoin kuin tämä laivastotukikohdan huoltamiseen on välttämätöntä sopia menettelystä, että SNTL:n rautateiden junien sallitaan kulkea Suomen valtionrautateitä pitkin Hangon niemimaalle ja takaisin.
Englanti kuristi Suomen polttoainekuljetuksia
Suomalainen tankkialus m/s Josefina Thordén oli 129m pitkä. – Kuva: Suomen merimuseo.
Heinäkuussa 1940 britit ilmoittivat, että vastedes he sallisivat Suomen tuoda öljytuotteita ainoastaan yhdellä tankkialuksella. Josefina Thordénin kapasiteetti oli vajaat 10.000tn öljytuotteita, joita 1938 oli kulutettu 250.000tn. Loppujen lopuksi tankkialus kykeni 13kk mittaisen Välirauhan aikana tuomaan Suomeen vain yhden öljylastin, mikä muodosti 4% rauhanaikaisesta kulutuksesta. Toisella matkallaan se joutui lentohyökkäyksen kohteeksi ja brittien takavarikoimaksi.
Iso-Britannian toimenpide oli sotatoimi Suomea kohtaan. Suurvalta-asema ja voimakas laivasto antoivat sille mahdollisuuden loukata pienten kansojen oikeuksia näiden vastatoimia pelkäämättä.
Brittien päätös merkitsi sekä Suomen teollisuuden että armeijan (ilmavoimat) toimintakyvyn menettämistä. Yksittäinen tankkialus olisi teoriassa kyennyt tuomaan Suomeen ehkä 1/4 rauhan aikana kulutetuista öljytuotteista. Iso-Britannian toimenpide oli erittäin arvokas asia Stalinille ja työnsi Suomea Saksan syliin.
Suomen päättäjille tuli selväksi, että Iso-Britannia ei tukenut Suomea, vaan halusi vahingoittaa sitä. Mitä Suomen presidentti ja hallitus asiasta ajattelivat, on jäänyt allekirjoittaneelle tuntemattomaksi.
Lähteet:
Bensiiniä tankataan torjuntahävittäjään Jatkosodan aikana.
Jukka Nevakivi: "Ystävistä vihollisiksi", s56:
Helsingin lähetystölle jo 16.7.1940 lähettämässään henkilökohtaisessa ohjekirjeessä Dalton - - - Polttoaineita ei tästä lähtien saanut kuljettaa kuin yhdellä suomalaisten käytössä olevalla aluksella (Josefina Thordén), muilla ainoastaan siinä määrin kuin oli Petsamon ja Rovaniemen välisen autoliikenteen käynnissä pitämiseksi tarpeen.
Jukka Nevakivi: "Ystävistä vihollisiksi", s57:
Niinpä se [MEW] eväsi [elokuussa 1940] kuljetusluvan mm. Amerikasta Boforsin tehtaille osoitetulta 400 tonnin tolueenilähetykseltä, joka oli tarkoitus käyttää suomalaisten tilaamien tykinammusten valmistamiseen. - - - Vereker yritti Helsingistä käsin turhaan vaikuttaa saartoviranomaisten Suomen politiikkaan. Mainitun Daltonin ohjesähkeen johdosta 25.7.1940 lähettämässään hätäviestissä hän kertoi, että Suomen senhetkiset bensiinivarastot (lentokonebensiini pois luettuna) käsittivät vain 18.600 tonnia, mikä vastasi alle neljännesvuoden kulutusta - - - Teollisuutta uhkasi polttoaineiden puutteessa koneiden pysähtyminen, mikä puolestaan saattoi johtaa vakaviin taloudellisiin, jopa poliittisiin seurauksiin.
Suomen tilastollinen vuosikirja 1939, s127:
Suomen ulkomaankauppa
101. Kauppavaihto vuonna 1938.
24. Öljyjä, rasvoja, vahoja sekä niistä tehtyjä tuotteita
- Petrolia, naftaa, bentsiiniä, gasoliinia y.m.s 233.820tn
- Vaseliinia ja voiteluöljyjä, 15.072tn
USA myötäili brittejä
Ensimmäisen maailmansodan aikainen joukkojenkuljetuslaiva USS American Legion. – Kuva: US Naval Historical Center, Bradford Bartlettin kokoelma.
Kesällä 1940 suomalaiset pyysivät, että Liinahamariin amerikkalaisten evakuointia varten tuleva joukkojenkuljetusalus American Legion olisi tuonut mukanaan öljytynnyreitä kansilastina. Tähän Yhdysvaltain viranomaiset eivät suostuneet ja suurikokoinen laiva keikkui elokuussa tyhjänä yli Atlantin.
Tämä kertoi suomalaisille, että USA tuki englantilaisten merisaartoa huolimatta sen tuhoisista seurauksista Suomelle. Tuona ajankohtana Saksakaan ei vielä ollut aloittanut lähentymistä Suomeen. Neuvostoliiton painostuksen alla Suomi oli täysin yksin.
Lähteet:
Mikko Uola: "Petsamo 1939-1944", s224:
Kesällä 1940 satamassa kävi kuitenkin muutamia ulkomaisia aluksia, mm 5. elokuuta saapunut Yhdysvaltain armeijan joukkojenkuljetusalus 163 metriä pitkä American Legion noutamassa Pohjoismaissa olleita Yhdysvaltain kansalaisia ja eräitä muitakin sotapakolaisia. - - - Suomalaiset nimittäin pyysivät, että American Legion toisi lastinaan bensiinitynnyreitä, sillä polttoaineista oli Suomessa huutava puute. Yhdysvaltain hallituksella ei kuitenkaan riittänyt myötätuntoa Suomen bensiinitarvetta kohtaan - - - lähetti American Legionin New Yorkista tyhjänä Petsamoon. Suomea ei haluttu auttaa.
Britit katkaisivat meriliikenteen
Höyrylaiva Kronoborg oli aikoinaan Suomen suurin rahtialus. Keväällä 1941 se pakeni sumun turvin englantilaisen sotalaivan valvonnasta ja purjehti Orkneyn saarten asemesta Suomeen. – Kuva: Uudenkaupungin museo.
Lokakuussa 1940 britit katkaisivat Suomen valtameriliikenteen kokonaan ja kaupankäynti USA:n ja Etelä-Amerikan valtioiden kanssa pysähtyi. Vielä samana päivänä Iso-Britannian Helsingin-lähettiläs Vereker lähetti Lontooseen viestin:
"Kun me kerran pakotamme suomalaiset tekemään pirun kanssa liiton, olisi suututtavaa valitella sitä että he jäävät tässä kaupassa toiseksi - ottaen huomioon ettei piru ole helpoimpia henkilöitä käsitellä".
Liikenne sallittiin marraskuussa ehdolla, että Petsamoon tulisi brittejä valvomaan liikennettä.
Kyseessä oli kansainvälisiä sopimuksia rikkova toimi ja peruste sodanjulistukselle, mitä pikkuvaltio ei tietenkään voinut tehdä.
Suomi kykeni hankkimaan USA:sta ja muualta Atlantin takaa ainoastaan osan tarvitsemistaan hyödykkeistä (mm polttoaineita ja elintarvikkeita), joten ei ollut loogista olettaa, että näitä tarvikkeita olisi toimitettu Suomesta Saksaan.
Iso-Britannian Helsingin-lähettiläs totesi oman maansa pakottavan Suomen yhteistyöhön Saksan kanssa. Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää väitteitä, joidenka mukaan Suomi olisi hakeutunut omaehtoisesti Saksan vaikutuspiiriin.
Lähteet:
Jukka Nevakivi: "Ystävistä vihollisiksi", s70:
Kymmenen päivää saksalaisten Vaasaan suorittaman maihinnousun jälkeen, 3.10.1940, Collier ilmoitti Lontoossa Gripenbergille pelottavan uutisen, että navycertien myöntäminen Petsamoon oli toistaiseksi lopetettu.
Jukka Nevakivi: "Ystävistä vihollisiksi", s71:
[Iso-Britannian Helsingin-lähettiläs Vereker viestitti Lontoolle 3.10.1940] "Kun me kerran pakotamme suomalaiset tekemään pirun kanssa liiton, olisi suututtavaa valitella sitä että he jäävät tässä kaupassa toiseksi - ottaen huomioon ettei piru ole helpoimpia henkilöitä käsitellä" - - - Yritystä tukeutua tällä tavoin saksalaisiin ei silti pitänyt arvostella, koska "minkä tahansa Suomena asemassa olevan maan olisi trimmattava purjeita tuulen mukaan". Suomen hallitusta ei ollut liioin oikeutettua syyttää saksalaismielisyydestä, lähettiläs jatkoi, ja jos kohta sotilasjohdon piirissä ilmenikin taipumusta tavoitella saksalaisten suosiota, hänen samoin kuin [Iso-Britannian sotilasasiamies] majuri Magillin käsitys oli se ettei sotilaidenkaan mieleen tulisi käyttää Petsamon kautta saatuja tuontitarvikkeita vieraiden hyväksi.
Jukka Nevakivi: "Ystävistä vihollisiksi", s71:
Tässä vaiheessa (29.10.1940) suomalaiset olivat kääntyneet Washingtonin puoleen ja, viitaten samoihin näkökohtiin, kuin suoraan Lontooseen lähetetyissä vetoomuksissa, pyytäneet tukea navycertien saamiseksi Amerikasta Petsamoon kuljetettaville tavaroille, erityisesti elintarvikkeille, raakapuuvillalle ja petrolituotteille. On ilmeistä että nimenomaan amerikkalaisten puuttuminen kysymykseen sai MEWin taipumaan. Suomen Lontoon ministerille ilmoitettiin 3.11.1940, että se oli valmis avaamaan Petsamon uudelleen ehdolla, että - - 1. sallivan Englannin asettaa tarkastajia Petsamoon, Rovaniemelle ja niiden väliselle tieosuudelle - - 2. tiedottavan Englannin hallitukselle Suomen kautta kuljetettujen saksalaisten joukkojen lukumäärästä; 3. takaavan, ettei Suomesta Saksaan tapahtuvassa mineraalien viennissä (toistaiseksi vain kupari ja molybdeeni) tapahdu kasvua. - - - marraskuun loppuun mennessä Petsamon liikenne oli jälleen päässyt käyntiin.
Moskova puuttui presidentinvaaliin
Presidentti Risto Ryti valittiin presidentiksi.
Neuvostoliitto puuttui uhkaavaan sävyyn presidentti Kallion kuoleman jälkeiseen Suomen presidentinvaaliin ilmoittaen, että jos "Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud" valittaisiin Suomen presidentiksi, he katsoisivat, että Suomi ei haluaisi täyttää rauhasopimusta.
Kyseessä oli törkeä puuttuminen toisen maan sisäisiin asioihin.
Suomi oli tuolloin hyvin epävarmassa tilassa ilman ulkomaista tukea. Saksa oli myynyt lähinnä vanhoja aseita, mutta sen todellisista tarkoitusperistä ei ollut varmuutta. Molotov oli vastikään käynyt Berliinissä, mikä oli herättänyt pelkoa Suomessa. Saksa ei ollut julkisesti ilmaissut tukevansa Suomea. Iso-Britannia puolestaan kohteli Suomea kuin vihollismaataan rajoittamalla jatkuvasti Suomen meriliikennettä.
Lähteet:
Pauli Kruhse: histdoc.net/historia/...
On selvä, että jos joku sellainen kuin Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud valitaan presidentiksi, niin teemme siitä sen johtopäätöksen, ettei Suomi halua täyttää Neuvostoliiton kanssa tekemäänsä rauhansopimusta.
Iso-Britannia vaati laivoja omaan käyttöönsä
M/S Saimaa II Lontoon ja New Yorkin välillä keväällä 1940. – Kuva: FÅA, Suomen merimuseo.
Iso-Britannia menetti jatkuvasti rahtialuksia saksalaisten sukellusveneiden hyökkäyksissä ja sen oma tonnisto alkoi hiipua. Tämän vuoksi se alkoi kesästä 1940 lähtien vaatia mm suomalaisia laivoja käyttöönsä. Helmikuussa 1941 Suomen ulkoministeri ("Sir") Henrik Ramsay kirjoitti Englannin-matkansa raporttiin, että mikäli Suomi ei luovuta laivojaan vapaaehtoisesti englantilaisten käyttöön, he ottavat ne haltuunsa pakolla.
Tämä uhkaus omaisuuden ryöstöstä oli läntisen suurvallan harjoittamaa vahvemman oikeutta. Se vastasi Neuvostoliiton välittömästi Talvisodan jälkeen esittämiä vaatimuksia rautatiekaluston ja muun omaisuuden luovuttamisesta.
Suomen oma tonnisto oli hyvin rajallinen, kun valtaosa aluksista oli jäänyt Itämerelle Saksan miehitettyä Norjan ja suljettua meriväylät miinoituksilla. Laivojen luovuttaminen briteille olisi entisestään heikentänyt Suomen säännöstelyn alaista elämää.
Lähteet:
Janne Nokki: "Pohjolan Klondyke. Tullitoimintaa ja ulkomaankauppaa Petsamossa 1940-1941", s24:
Englanti vaati jo aikaisessa vaiheessa suomalaista tonnistoa käyttöönsä vastapalvelukseksi purjehduslupien myöntämisestä. Tehostaakseen vaatimustaan se viivytteli lupien myöntämisessä.
Kullervo Killinen: "Miekka tuppeen", s144:
Englannin vaatimukseen taipuen Suomen hallitus suostui nyt lisäämään sille aikarahdatun aluskaluston elokuun [1940] alkuun mennessä 40.000 tonniksi.
Erkki Maasalo: "Päämäärä ennen mainetta. Rolf Witting Jatkosodan ulkoministerinä 1940-1943", s136:
Ramsay ilmoitti 8.2.1941 olevansa matkalla kotiin, mutta Espanjassa tapahtui viivästys. Hänen mukaansa Suomi oli "between the devil and the deep sea", jollei Ison-Britannian kanssa pystytty saamaan sopimusta.
Erkki Maasalo: "Sir Henrik saa tehtävän", s101:
Saavuttuaan Helsinkiin Ramsay laati Wittingille muistion 10.2.1941 ja toimitti sen myös marsalkalle. Muistio päättyy johtopäätökseen, jonka mukaan Iso-Britannia vaatii Suomen tonnistoa ja jollei se sitä saa neuvotteluteitse, ottaa se sen pakolla.
Saksalaiset valehtelivat neuvotteluistaan
Adolf Hitler vieraili Suomessa 1942.
Kevättalvella 1941 saksalaiset väittivät neuvottelevansa Neuvostoliiton kanssa erimielisyyksistään. Toukokuussa Berliinistä pyydettiin Suomelta rajaehdotuksia Neuvostoliiton kanssa käytäviä neuvotteluja varten, vaikka tällaisia neuvotteluja ei lainkaan käyty.
Koko Välirauhan ajan Suomessa pelättiin Neuvostoliiton uutta hyökkäystä. Erityisesti Molotov-Ribbentrop sopimuksen uudistaminen oli kauhukuva, mikä kärjistyi Molotovin vieraillessa Berliinissä marraskuussa 1940. Pelko Saksan ja Neuvostoliiton lähentymisestä piti Suomen nöyränä Saksan toiveiden edessä ja sitä pelkoa Saksa voimisti valehtelemalla olemattomista neuvotteluista.
Kivimäen Suomeen viestittämässä Suomen rajatoiveita koskevassa asiassa Saksa antoi Suomelle harkinta-aikaa vain parisen viikkoa, mikä esti perusteellisen käsittelyn.
Valehteleminen osoittaa, että saksalaisen mielestä Suomi ei ollut halukas sotaan, koskapa sitä piti epärehellisin keinon siihen houkutella.
Lähteet:
Ohto Manninen: "Molotovin cocktail - Hitlerin sateenvarjo", s181:
Saksalaisten toukokuusta jatkunut hämäys edessä olevista saksalais-neuvostoliittolaisista neuvotteluista ei vielä ollut kokonaan hälvennyt - - - Suomen politiikkaan taitavasti levitetyillä neuvotteluväitteillä oli kuitenkin ollut vaikutuksensa. Ne olivat saaneet suomalaiset pelkäämään Saksan ja Neuvostoliiton uutta elokuun 1939 mallista kaupankäyntiä mm Suomen kohtalolla ja siten taivuttaneet Suomen jatkamaan politiikkaa, joka vältti Saksan vähäistäkin ärsyttämistä.
Ohto Manninen: "Suur-Suomen ääriviivat", s59:
T.M. Kivimäki lähetti 17.5.1941 presidentti Rydille kiireellisen ja erittäin luottamuksellisen kirjeen - - - Kivimäen puoleen oli kääntynyt "eräs saksalainen", jonka toukokuun loppuun mennessä oli laadittava selvitys Suomen rajaongelmista. Tämän takia saksalainen pyysi Kivimäeltä aineistoa ja etnografisesti ja sotilaallisesti perustellun mietinnön Suomen toivomuksista. Hän korosti, ettei kukaan virkamies saisi tietää asiasta mitään - - - ja siksi Kivimäki kääntyikin ulkoministerin ohittaen suoraan presidentin puoleen. - - - Kivimäen pyyntö kuului sanatarkasti näin: "Keräytä ensi tilassa henkilökohtaisella johdollasi prof. Voionmaan tai Jaakkolan (kumpi suurempi Suur-Suomen ystävä?) kautta kokoon kaikki Suomen rajojen historiallista kehitystä...
Erkki Maasalo: "Päämäärä ennen mainetta. Rolf Witting Jatkosodan ulkoministerinä 1940-1943", s172:
[Ruotsin Helsingin-lähettiläs Karl] Westman keskusteli jälleen 14.6.1941 Wittingin kanssa. Hänen mukaansa Suomen ulkoministeri oli pois tolaltaan, koska neuvostoliittolainen uutistoimisto TASS oli antanut kommunikean, jonka mukaan Saksalla ei ollut esittää Neuvostoliitolle mitään vaatimuksia. Tällä tiedonannolla Neuvostoliitto todisti, ettei näiden suurvaltojen kesken ollut käynnissä neuvotteluja, joiden takia Saksa oli perustellut Suomeen kohdennettuja keskityksiään. Witting oli Westmanin mukaan ollut aidosti hämmästynyt tästä tiedosta. Witting oli tietysti huolissaan siitä, että Saksa ja Neuvostoliitto saattaisivat jälleen löytää toisensa ja tekisivät uuden sopimuksen. Suomi voisi jälleen jäädä Neuvostoliiton armoille.
Karl Schnurre huijasi Rytiä
Hitlerin emissaari Karl Schnurre. – Kuva: Schnurre Viipurissa syksyllä 1941.
Hitlerin henkilökohtainen lähettiläs Schnurre tapasi presidentti Rydin 20. toukokuuta 1941 ja esitti, että Suomi lähettäisi Saksaan upseereita keskusteleman yhteistyöstä mahdollisen sotilaallisen konfliktin aikana. Hänen saamissaan ohjeissa asia piti esittää siten, että sotilaallinen yhteistyö ei olisi ollut mitenkään ajankohtainen asia.
Karl Schnurre esitti asiat epärehellisesti Suomen presidentille jättäen kertomatta, että sodan aloittamisesta oli Saksassa jo tehty päätös.
Ehdotus neuvotteluista tehtiin niin vähätellen, että suomalaiset eivät ymmärtäneet sodan olevan tulossa. Niinpä Mannerheimin ensimmäinen aikomus oli lähettää Saksaan alemman tason upseeri, yksi yleisesikunnan osastopäälliköistä.
Lähteet:
Olli Vehviläinen: "Jatkosodan kujanjuoksu", s7-8:
Tosin kenraali Marcks oli 5.8.1940 saanut valmiiksi käskystä siitä laatimansa tutkielman Fall Ost, mutta suunnitelman vakinaiseksi kehittelijäksi valittu OKH:n ensimmäinen päämajamestari, kenraaliluutnantti Friedrich Paulus järjesteli syyskuun mittaan vasta sotapelejä sen pohjalta. Hänen valmis luonnoksensa (Otto, myöhemmin Fritz) esiteltiin Halderille 8.11.1940 ja OKH:n muille upseereille Zossenissa 18.11.1940 - 19.11.1940. Suunnitelma oli pohjana valtakunnankansliassa 5.12.1940 pidetylle suurelle sotaneuvottelulle, jonka tulosten nojalla valmistui Ohje 21. Se on, kuten tunnettua, päivätty 18.12.1940 ja siinä operaatio sai myöhemmin nimensä Barbarossa.
Sotatieteen laitos: "Jatkosodan historia 1", s172:
Vasta huhtikuun viimeisenä päivänä Hitler hyväksyi OKW:n esittämän toimintalinjan, jonka mukaan poliittisen yhteydenoton myötä Suomen armeijan ja laivaston edustajat kutsuttaisiin Saksaan saamaan tietoja Saksan aikomuksista ja neuvottelemaan. - - - Viralliset yhteydet avattiin siten, että ministeri K.Schnurre saapui Saksan erikoisvaltuutettuna presidentti Rydin luo 20.05.1941. Tällöin hän kertoi Saksan ja Neuvostoliiton kiristyneistä suhteista, jotka saattaisivat johtaa sotaan tai Neuvostoliiton ehkäisyhyökkäykseen Suomeen ja Balkanille. Arvi Korhosen teoksen "Barbarossa suunnitelma ja Suomi" mukaan tällä perusteella Suomesta tulisi lähettää "jokin tai joitakin esikuntaupseereita Saksaan keskustelemaan, miten sotilaalliset toimenpiteet voitaisiin koordinoida tällaisessa Suomeen kohdistuvassa hyökkäystapauksessa". - - - Neuvottelut alkoivat Salzburgissa 25.05.1941 OKW:n johdon kanssa
Ohto Manninen: "Suur-Suomen ääriviivat", s56:
Schnurren oli määrä käsitellä asiaa siten, että suomalaisille jäisi se mielikuva, ettei sotilaallinen yhteistyö juuri tässä tilanteessa ollut erityisen ajankohtaista.
Waldemar Erfurth: "Suomi sodan myrskyssä 1941-1944", s24:
Kun sotamarsalkka Mannerheimin aikomus lähettää Saksaan eräs yleisesikunnan osastopäälliköistä ei näyttänyt miellyttävän Schnurrea, päätettiin, että Suomen yleisesikunnan päällikkö tärkeimpine apulaisineen lähtisi Saksan päämajaan.
Saksalaiset valehtelivat suomalaisille
Rehellisyys ei ollut saksalaiskenraaleiden hyve. – Kuva: Keitel Suomessa kesällä 1942.
Saksan armeijan komentaja kenraali Keitel sanoi suomalaiselle upseerivaltuuskunnalle Salzburgissa toukokuussa 1941, että heidän ehdotuksensa olivat vain varotoimenpide ja että mitään ei oltu vielä päätetty. Kenraali Jodl kertoi asioista samansuuntaisesti.
Vastoin saksalaisten väitteitä Saksan Idän sotaretki oli kuitenkin esitelty Saksan kenraalikunnalle jo puoli vuotta aikaisemmin, 5. joulukuuta 1940, ja Hitler oli varmistanut operaatio Barbarossan 18.12.1940.
Keitel ja Jodl valehtelivat suomalaiselle esittäessään asian varotoimena ja jättämällä kertomatta, että päätös sodasta oli jo tehty.
Ilmeisesti saksalaiset olivat arvioineet, että jos he esittäisivät hyökkäysaikeensa rehellisesti, Suomi kieltäytyisi osallistumasta sotaan. Tällaisen asenteenhan presidentti Ryti oli jo aikaisemmin Schnurrelle maininnut.
Lähteet:
L.A.Puntila: "Valtioneuvoston historia I-II", s128:
Toivottaessaan suomalaisen valtuuskunnan tervetulleeksi kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitel totesi, että valmistautuminen tapahtui kaiken varalta ja ettei mitään ollut päätetty eikä kysymys ollut akuutti. Vaikka suomalaiset jätettiinkin epävarmoiksi sodan syttymisen ja näin olleen myös ajankohdan suhteen, sovittiin yhteistoiminnasta siinä tapauksessa, että sota syttyisi ja että politiikan johto vahvistaisi suunnitelmat. Neuvottelujen lopussa ilmoitettiinkin saksalaisten jäävän odottamaan sekä Suomen poliittisen johdon että ylipäällikön kannanottoa.
Sotatieteen laitos: "Jatkosodan historia 1", s175:
Lupautuminen ennakolta Saksan kanssa yhteistoimintaan sitoisi taas oman harkintavallan ja olisi vastakkainen presidentti Rydin jo 20.5.1941 ministeri Schnurrelle esittämän kannan kanssa, jonka mukaan Suomi ei aio omasta puolestaan aloittaa sotaa. Tämän toteamuksen kenraaliluutnantti Heinrichs oli Salzburgissa toistanut 25.5.1941. - - - Kenraaliluutnantti Heinrichs piti aiheellisena huomauttaa, että yritykset perustaa Suomeen nukkehallitus Norjan mallin mukaan aiheuttaisivat välittömästi kaiken yhteistoiminnan katkaisemisen.
Iso-Britannia katkaisi laivaliikenteen kokonaan
Brittifregatti HMS Stork. Iso-Britannia käytti useaan otteeseen vahvemman oikeutta katkaisten Suomen kaupankäynnin USA:han ja Etelä-Amerikkaan. – Kuva: Imperial War Museum.
Iso-Britannia katkaisi Suomen valtamerentakaisen liikenteen kokonaan 15.6.1941, mikä lopetti kaupankäynnin mm USA:n kanssa. Perusteena oli Suomessa harjoitettu värväystoiminta, joka sittemmin johti SS-pataljoonaan. Suomi ei tuolloin ollut sodassa ja värvätyt, pääasiassa 17-18 vuotiaat suomalaiset nuoret, olivat menossa Saksaan sotilaskoulutusta varten. Hanke ei myöskään vahingoittanut Iso-Britanniaa.
Läntinen suurvalta harjoitti vahvemman oikeutta. Värväystoiminta oli mitättömyys Suomen kaupankäynnin katkaisemisen rinnalla. Se oli tekosyy, jonka pohjalla oli Iso-Britannian halu kosiskella Neuvostoliittoa kumppanikseen.
Lähteet:
Jukka Nevakivi: "Ystävistä vihollisiksi", s114:
Royal Navylle annettiin 11.06.1941 määräys pidättää Petsamoon matkalla olevat suomalaiset laivat ja saattaa ne Kirkwalliin. Seuraavana päivänä purjehduskielto ulotettiin koskemaan kaikkia brittiläisissä satamissa olevia Petsamoon aikovia aluksia. Kolme päivää myöhemmin Englannin edustajat Washingtonissa, Lissabonissa sekä johtavissa latinalaisen Amerikan satamissa saivat ohjeet olla myöntämättä lainkaan nevicertejä Petsamoon aikoville laivoille.
Erkki Maasalo: "Päämäärä ennen mainetta. Rolf Witting Jatkosodan ulkoministerinä 1940-1943", s174:
Iso-Britannia käytti värväystoimintaa propagandassaan hyväksi ja katkaisi 15.6.1941 Suomen valtameriliikenteen kokonaan.